Tuottaa tuskaa voittaa alakulo, minkä tapahtumat yliopistomaailmassa aiheuttavat. Kymmenen vuotta yliopistoja on ohjattu vieraan vallan alle. Tuo vieras valta on talouselämä.
Askelmia yliopistokaappauksen tiellä:
- yliopistolaki 2010, vallan keskitys yliopiston hallitukselle, rehtorille ja opetusministeriölle
- säätiömuodon luominen
- rehtorin vaalin siirtäminen yliopiston hallitukselle (bulvaanipiirteitä)
- pääomittaminen, vivutus valtion pesämunalla, yritysmuotoinen sijoitusajattelu
- suuryritysten ja rahavallan ujuttaminen yliopistojen hallintoon (esim. Risto Varma / Oulu)
- yritysjohtamiseen pakottaminen, strategiointi, priorisointi ja muut sotatermit
- tieteen politisointi perustuslain vastaisesti, Strategisen tutkimuksen neuvosto akatemiassa
- tutkimusvapauden tuhoaminen valtion tutkimuslaitoksista (Metla, RKTL – > Luke)
- työelämäprofessuurien luominen (viimeisin löytö: Tiina Raevaara / Turku)
- mielivaltainen ja jopa laiton pakkovallan käyttö, mm. tapaus Tampere
- eliittimyönteisten rehtorien valinnat, viimeisimpinä Jari Niemelä ja Mari Walls
- Business Finlandin vivuttaminen yliopistojen sisään
- tilauskoulutus, yliopistot yritysten ammattikouluiksi
- lukukausimaksujen hivuttaminen
Tuoreet rehtorivalinnat, Mari Walls Tampereelle ja Jari Niemelä Helsinkiin ovat syvälle ulottuvan kaappauksen pintaa, mutta sellaisenaan kuvaavia.
Rehtorien valinnat bulvaanipiirteineen, salailuineen, omavaltaisuuksineen sekä lopputulosten huonous oikeuttavat päätelmän: rehtorin vaali on siirrettävä koko yliopistoyhteisön asiaksi. Opetusministeri Johannes Virolaisen vuonna 1968 lupaama yhtäläinen äänioikeus, mukaanluettuna yliopiston opiskelijat, on otettava välittömästi käyttöön. Yliopistolaki tältä ja monelta muulta osin muutettava välittömästi.
Helsingin yliopiston rehtori Jari Niemelän puhe lukuvuoden avajaisissa 3.9. huokui jäykistettyä ihmis-, yhteiskunta- ja maailmankuvaa.
Sisältöanalyysiä rehtori Niemelän puheesta
Rehtoria ympäröivä yliopistoväki hehkutti rehtorin puhetta. Irtisanomisten jäljiltä yliopistoväen on vallannut Tukholma-syndrooma, he tarraavat patriarkaaliseen johtamiseen kuten kaappauksissa usein tapahtuu. Mukaan on helppo houkutella myös opiskelijoita, osin näennäisin perustein. Yliopisto on tänään enemmän etujärjestö kuin ajattelun ahjo.
Etäämmältä katsoen ja syvemmälle mennen rehtori Niemelän puhe paljastuu patriarkaaliseksi, elitistiseksi, alistavaksi, byrokratisoivaksi, talouselämän ideologiaa huokuvaksi. Puhe on täynnä epämääräisiä sanontoja ja retoriikkaa, johon yliopiston sisäinen ja ulkoinen vallankäyttö piilotetaan. Ulkopuolisille vallankäyttö ei ole läpinäkyvää.
Rehtorin puhe on käyttökelpoinen aineisto tutkia, millaiseksi yliopiston toiminta ja tieteen sisältö on talouselämälle alistamisen jälkeen muotoutunut. Seuraavassa poimintoja ja kommentteja rehtorin puheesta (voi lukea vapaavalintaisessa järjestyksessä):
Turha väki yliopistojen ulkopuolella
Rehtori: ”Haluan painottaa, että sivistys ja maamme tulevaisuus perustuvat yliopistoissa tehtävään tutkimukseen ja opetukseen.. ”
Tuo on yliopistollista ylenkatsetta. Eikö ”maamme tulevaisuus” yhtälailla perustu kirjailijoiden, taiteilijoiden, toimittajien, tehtailijoiden, metsien hoitajien, ruuan tuottajien, lasten kasvattajien tekemisiin? Rehtorin ylenkatseesta on oikeus loukkaantua. Yliopiston ylikorostaminen ei sinänsä ole Suomessa uutta. Aiemmin rehtorina toiminut Ilkka Niiniluoto kutsuu Turun Akatemian perustamista 1640 suurimmaksi onneksi Suomelle maailman luomisen jälkeen. Tiedeakatemian esitelmässään 2016 Niiniluoto kävi tarkkaan läpi professorien suuruudet mutta yleisökysymyksen jälkeen myönsi lopulta: ”ainahan jossain joku kansankynttilä on voinut olla”.
”Suuret yliopistolaiset”
Rehtori: ” Suuret yliopistolaiset loivat perustaa itsenäiselle Suomelle ja sen sivistykselle.”
Olisiko tuossakin liioittelua? Ajatellaanpa yli puolta miljoonaa Suuren Adressin allekirjoittajaa 1899, torpan tyttöä ja torpan poikaa, turhaan he nimensä riipustivat kun suuret yliopistolaiset jo johdattivat ruhtinaskuntaa. Helsingin yliopistosta on kautta aikain huokunut muuhun väestöön (maallikoihin, aleksis kiviin) kohdistuva väheksyntä ja pilkka. Rehtori Niemelän tavoin mm. Ilkka Niiniluoto ja uusimpana Janne Saarikivi antavat ymmärtää olevansa suurten yliopistolaisten työn jatkajia tänään. He pelastavat Suomen somehuutajilta, Hiidenkivellä mölyävältä veljeslaumalta.
Isänmaan palvelu vai uskollisuuden vala valtiolle
Rehtori: ”Opiskelijoiden kasvattaminen palvelemaan isänmaata ja ihmiskuntaa. Mikä voisi olla sen ylevämpi tehtävä?”
Mikä ero on yliopiston vaatimuksella palvella isänmaata ja perussuomalaisten vaatimuksella vannoa uskollisuuden vala valtiolle. Pohjimmiltaan ei mitään eroa. Kumpikin kuvastaa kaikkivaltaista yhtenäistämistä ja alistamista. Ylevintä kaikesta, sanoo rehtori.
Vapaan ajattelun kehdon voisi kuvitella puhuvan opiskelijoille näin: Varokaa alistumista isänmaan palvelijoksi. Tehtävänne on villiintyä ja villitä maailma. Teidän jälkeenne maailmaa ei nykyiseksi tunnista.
Yliopistoväki ja liberaali eliitti esiintyy nationalismin vastavoimana. Tosiasiassa he itse ovat intoilevia nationalisteja; johtotähtenä heillä on isänmaan palvelun ylevyys. Mitä on isänmaa? Löyhä, epämääräinen, moniymmärteinen, totalitarismia huokuva sana, ideologisuudessaan mitä epätieteellisin. Nyt siis tieteen korkein edusmies, tieteen ylimmällä katederilla seisten, vuosituhantinen kaapu päällään julistaa tämän epäkäsitteen yliopiston ja tieteen lähtökohdaksi. Tähän on tieteen tiellä päädytty. Jouni Tilli ja muut retoriikan tutkijat, miksette tutki retoriikkaa omassa piirissänne?
Kansakunnan kerrottiin kadonneen mutta rehtori ei sitä huomaa
Rehtori: ”Kansakuntana panostamme… ”
Onko kansakunta siis sittenkin olemassa? Saman yliopiston tutkijathan meille jo tieteen nimissä ovat kertoneet että Suomen kansaa ei ole olemassa. Näkemys palkittiin Tiedekynä-palkinnolla. Aiheesta oli kokonainen Studia generalia –luentosarja Helsingin yliopistolla (mm. Lotte Tarkka). Taisi Janne Saarikivikin virkaanastujaisluennossaan kertoilla, kuinka epämääräinen ilmiö ns. suomalaisuus on.
Kokemuksellisesti kansakunnan käsitteen harhauttavuus on selviö. Kuinka monesti olemme kuulleet olevamme ylijäämäväestöä, maallikoita, joutilaita, tuottamattomia, aktivoitavia, peräkammaria, syrjäseutua, syrjäytyneen kustannus yhteiskunnalle miljoona euroa. Tätä kaikkea ja paljon muuta te meille kerrotte. Teidän kansaanneko meidän nyt pitäisi kuulua. Kansakunnasta puhuminen on samanlaista totalitarismia kuin sanat isänmaa, valtio tai luottamus. – Panostakaa vain itseenne, te vuosijuhlapuhujat, suuret ajattelijat, Tiedekulman viisaat.
Mitä tarkoittaa ”panostaminen”
Kansakuntana siis panostamme, sanoi rehtori. Mitä tarkoittaa panostaminen? Armeijassa sanan saattoi vielä ymmärtää. Panostaminen tarkoittaa ampumisen valmistelua. Niin, juuri valmisteluun rehtori antoi kaikille luvan.
”Sivistyksellinen pääoma”
Rehtori: ”Yliopistojen tuottama sivistyksellinen pääoma on se voima, jolla rakennamme myös yhteiskunnan hyvinvointia.”
Yle Teema on esittänyt kaksi kertaa ohjelman Yliopistoista rahasampoja (löytyy Areenalta). Britanniassa ja USAssa koulutuksesta tehtiin markkinat. Markkinat tuottaa suuria tuloja joillekuille, tyhmemmät tulevat väärinkäytetyiksi, hukkuvat velkoihin ja murenevat henkisesti. Puhuessaan sivistyksestä pääomana rehtori Niemelä levittää samaa ideologiaa Suomeen. Rehtori toimii talouselämän kumppanina ja käskyläisenä. Mainitun tv-ohjelman mukaan Saksa pysyttäytyi markkinaistamisen ulkopuolella, jopa perui yliopistomaksut. Suomi jäljittelee brittiläis-amerikkalaista liikemafiaa (aiheesta Briitta Koskiahon kirjoitus Tieteessä tapahtuu -lehdessä 4/2018).
Historian professori Jukka Korpela sanoo (kuva ohessa): ”…yliopistouudistus muutti kaiken rahoituksen markkinaehtoiseksi. Valtion budjetistakin resurssit tulevat markkinoita simuloimalla … Tiede ei kulje enää tiedeyhteisön mukana, vaan sitä ohjaavat asiakkaan paikalle nousseet opetusministeriö, Suomen Akatemia ja Bussiness Finland. Tämä ei lupaa vallankumouksellisia keksintöjä vaan vanhan ja olemassa olevan toistelua.” (HS 7.9.2018)
”Yhteiskunnallinen vaikuttavuus” – tieteen ja politiikan petollinen kieli
Rehtori: ”huippututkimus ja sen hyödyntäminen yhdistyvät yhteiskunnalliseksi vaikuttavuudeksi”.
Maailmassa ei ole toista yhtä mielivaltaisesti käytettyä sanontaa kuin ”yhteiskunnallinen vaikuttavuus”. Epämääräisyydessään sanonta on mitä epätieteellisin. Kuinka ”vaikuttaminen” eroaa vallasta, vallankäytöstä? Yliopisto hamuaa valtaa ja on valtakoneisto itsessään. Ketkä ovat vallan alaisia? Vaikuttavuus-sanan erilaisia merkityksiä ja käyttöjä yliopistoväki ei avaa, hokee vain uskontunnustuksen lailla: minä uskon kaikkivaltiaaseen… Taannoin Anna-Liisa Laine piti esitelmän Tiedeakatemiassa. Jos oikein ymmärsin, hän hylkäsi ja tuomitsi vaikuttavuus-käsitteen tieteenteon lähtökohtana. Se oli raikas puheenvuoro, päinvastoin kuin rehtori Niemelän katederipuhe.
”Yhteiskunnallisen vaikuttavuuden” taakse kätkeytyy milloin mikäkin etupolitiikka. Vakuutusyhtiö Ilmarisen asiakkuusjohtaja Pekka Puustinen kertoo tuovansa Tampereen yliopiston hallitukseen näkemystä siitä, mitä suomalainen yhteiskunta tarvitsee yliopistolta (radio Moreeni). Yhteiskunta on tässä tapauksessa yhtä kuin valtakunnan vallan pääkeskittymä, pakkokerättyihin pääomiin hukkuvat ja piilokorruptiota yhteiskuntaan levittävät vakuutusyhtiöt. Huonommaksi ei jää Varma (Oulun yliopiston hallitus, Risto Murto). Sopusointuista vaikuttavuutta. Tampereella yliopiston vaikuttavin pääkysymys on, kummalle puolen katua Hiedanrannan viemäri kaivetaan.
Tietäjät, päättäjät, dalitit.
Rehtori: ”tutkimuksemme tarjoaa tietopohjaa päätöksenteolle”.
On siis olemassa ilmiö tai olio, jota kutsutaan päätöksenteoksi. Eikö tämä ole vanhakantainen, eriarvoistava yhteiskuntanäkemys? Digiajan yhteiskuntaa se ei ole. Miksi tarvitaan päätöksentekijöitä? Mitä ”päättäminen” ja ”päätös” tarkoittaa? Miksi jokin asia pitää ”päättää”? Onko se sulkemista, lopettamista, pysäyttämistä, päättämistä? Eikö maailma, elämä, kulttuuri ole liikettä, prosessia, muutosta, paluuta, ajan ja aineen kiertoa, intialaista ensoa, jossa kaikki kiertyy yhteen ja palaa alkuun ilman päättämistä. Päättämisestä puhuminen on tieteellisesti köykäistä ja taiteellisesti vieraannuttavaa. ”Päättäminen” on valta-asemien säilöntää. Oli aika jolloin päättäjänä oli Jumala, sitten kuningas, tänään ”me päättäjät”. Tieteen huippu, yliopiston rehtori syyllistyy tällaiseen feikkiin, harhapuheeseen, epätotuuteen. Tiedemaailma rakentaa, säilöö ja turvaa modernia luokkajakoa, intialaisen kastijaon läntistä sovellusta: tietäjät / päättäjät / maallikot. Merkitsijät / merkityt. Pahnan pohjalla ovat dalitit. – Semiootikot, eikö teillä välähdä?
Mikä on tietoa ja tietopohjaa?
Mitä on tieto? Entä tietopohja, onko se peräti uudissana? Yliopistoväen nykyinen tietokäsitys on naiveista naivein (siitäkin huolimatta että valtakunnan pääajattelija on tietoteoreetikko, filosofi). Tieteessä tapahtuu -lehden pääkirjoitus (Heli Peltola) kertoo metsäbiotaloudesta, FORBIO-hankkeesta. Verrataan sitä tiedeakatemioiden koosteeseen metsän ilmastovaikutuksista (EASAC). Kumpi on tietoa? Molemmat ei voi olla. Ei ihme jos poliitikot kääntävät selkänsä kaikkivaltiaalle tiedolle. Tiedeväen pitäisi päivittää – ei meidän maailmankuvaamme – vaan oma käsityksensä tiedosta, tietämisestä, tieteestä. Tämän päivän Suomesta puuttuu tiedetutkimus ja tietämysfilosofia. Puoskarit mellastaa.
Yhteen hiileen puhaltaminen
Rehtori: ”on työskenneltävä yhdessä ja määrätietoisesti … yhteen hiileen puhaltaminen”
Yhteiseen hiileen puhaltamista vaatii kaupunkiekologian professori Jari Niemelä. Miten hiileen puhaltaminen ymmärretään ekologisessa mielessä? Eikö hiilen palaminen tuhoa ilmastoa ja maapalloa? Onko meidän siis puhallettava hiileen vai pitäisikö hiili ennemminkin sammuttaa? Tiede on niinkuin se sanotaan.
Yhteinen hiili -retoriikka ja fraseologia on poliittisesti erittäin latautunut ja herättää ansaitun vastareaktion. Rehtori Niemelä osoittautuu Sauli Niinistön, Tuomas Pöystin ja häkämiesten oppilaaksi. Niinistölle yhteiseen hiileen puhaltaminen on kansakunnan täyttymys, eheyden kruunu.
Onko globaali vaikuttajuus sukua kolonialismille?
Rehtori: ”…jotta pääsemme strategian tavoitteeseen olla globaali vaikuttaja tarvitaan kaikkien työpanosta.”
Yhteiskunnallinen vaikuttavuus ja globaali vaikuttavuus ovat ilmiselviä sisaruksia, yhtä häilyviä. ”Globaali vaikuttaja” sisältää oletuksen että Suomessa ja Helsingin yliopistossa tiedetään miten muiden ihmisten muualla maailmassa tulee elää, heitä on valistettava. Onko tämä kaukana kolonialistisesta paremmuusajattelusta, rodunjalostuksesta, saamekallojen mittauksesta? Ollakseen tieteellisesti tai muutoin uskottava ”vaikuttamisen” käsite kaipaa täsmentymistä. Keihin ja mihin Helsingin yliopisto haluaa globaalisti vaikuttaa? Ovatko kohteena väärineläjät, loisihmiset, hiileen puhaltamattomat, viidakon alastomat vai Hararin väärinajattelu?
Määritteleekö yliopisto päämäärämme ja tehtävämme?
Rehtori: ” Jokaisella yliopistolaisella on oma tehtävänsä päämäärämme toteuttamisessa … henkilökunnalla ja opiskelijoilla on mahdollisuus keskittyä ydintehtäviinsä.”
Kaunista, ylevää ja kaunopuheista. Vai esimodernia retoriikkaa? Löydämmekö noista sanoista piilorajauksia tai piilofunktioita? ”Jokaisella oma tehtävänsä” tarkoittaa: älä hypi aisan yli, pysy aloillasi, älä ajattele liikaa – sanoihan tämän jo Jorma Ollilakin. ”Jokaisella oma tehtävänsä” on tapa ilmaista maailman jumittuneet rakenteet, lokerot, urat, työura. Oliko se Aristoteles vai tämän päivän tulosjohtaja, joka tiesi, että itse kukin täydellistyy luontonsa ja paikkansa mukaisesti. Toteutamme päämäärämme. Historia on uomattu, kohta se päättyy, päämäärä häämöttää. Millä nimikkeillä tällaisia yhteiskuntia on kutsuttu: suoritusyhteiskunta, tulosjohtaminen, eheä, vakaa, kommunistinen, orgaaninen vai mitä?
”Päämäärämme toteuttamisessa” on vaikea välttyä rinnastukselta 1900-luvun totalitaristisiin ideologioihin. Kansakunnilla oli päämäärät, jokaisella oma tehtävänsä. Ne päämäärät päätyivät kymmeniin miljooniin veriuhreihin. Rehtori Niemelä ja Helsingin yliopisto kertonee meille mitä päämäärämme tänään ovat.
Huomatkaa me-muoto: päämäärämme. – Eikö itse kukin määrittele elämänsisältönsä itse. Sitä ei määrittele yliopisto.
Eikö historia ole kulkenut rakenteiden murtamisen kautta? Kaatuiko Berliinin muuri ilman että ihmiset lähtivät kadulle? Kuinka Amerikan siirokunnat irtautuivat Britanniasta? Tämän päivän yliopisto – sellaisena kuin rehtori Niemelä sitä kuvaa – on vanhoillisista vanhoillisin. ”Voi kumous, missä viivyttelet”, lopettaa Ulla-Maija Salo kuvauksensa sosiologisesta mielikuvituksesta.
”Voitte osallistua päätösten valmisteluun”
Rehtori: ”…on tärkeää, että kaikilla yhteisön jäsenillä on mahdollisuus osallistua päätösten valmisteluun … se parantaa päätösten hyväksyttävyyttä ja sitä kautta yliopistolaisten hyvinvointia.”
Kaunista ja viatonta. Huomaammeko piilorajauksen: osallistua päätösten valmisteluun. Siis valmisteluun – mitä se käytännössä liekään vai onko oikeasti mitään. ”Päätökset” tehdään toisaalla. ”Me päättäjät” ei kukoista vain eduskunnassa vaan myös yliopistossa.
Rehtori: ”Meillä on ammattitaitoinen ja sitoutunut henkilökunta”
Tiedekulmassa oli Politiikan poliklinikka, viisi tietäjää keskusteli Ylen johdolla vallasta. Yleisöstä joku kertoi, että monikaan ei sitoudu talousvallan makrotavoitteisiin, talouskasvuun sun muuhun. Yliopiston tutkimusagendaan vieraantuminen ei mahdu, paitsi pakkosopeuttamisen tarkoituksessa (”osallisuus”, kuplat ja kuopat). Akatemian neuvosto (STN) tutkituttaa osallisuutta loputtomiin, raha ei lopu. Rehtori vaatii sitoutumista. Tiedettä tämäkin. Vai epätiedettä.
Muistamisen kielto ja sanomisen esto – työnantajat asialla
Rehtori: ”…työrauha ja työhyvinvointia on vahvistettava. Itse asiassa yhteisömme hyvinvointi on niin tärkeä asia, että haluan nostaa sen uudeksi arvoksemme.”
Keiden sanastoon ”työrauha” on kautta vuosikymmenten kuulunut? Työmarkkinajärjestöjen, niinsanotun työnantajan. Rehtorin toimesta ”työrauha” löytää yliopistoon. Sinne istutettiin työnantajuus ”Sivistystyönantajat”, luotiin keskitetty valta yliopistolailla, pystytettiin rehtorien neuvosto Unifi, heitettiin ulos tuhatkunta, irtisanottu sai tiedon samana päivänä, keväällä professori Mikko Saikku kantoi lakkoliiviä Vanhalla, kierrätti lipasta.
”Meitä on kielletty muistelemasta viime vuosien tapahtumia”, sanoi henkilöstön edustaja lukuvuoden avajaisissa. Huom, kielletty! Yliopistossa kielletään. Yliopisto säätelee ihmisten muistia, yliopisto sanoo mitä ei saa muistaa. Tämäkö on yliopistosivistystä? Kieltoja, muistamisen estoa, sanomisen estoa, ihmisten lokerointia, rauhaan pakottamista – siinä on nykyisen yliopistojohtajiston maailmankuva.
Sana ”sivistystyönantaja”. Onko sivistys jokin tietty työ? Voidaanko (sivistys)työtä antaa? Kuka antaa ja kelle? Kenen on otettava sitä vastaan? Sivistystä lautasella, jauhettuna, paistettuna, keitettynä. Tämän hirvittävämmäksi ei käsitteellinen sekamelska pääse. Ja tämä tapahtuu yliopiston seinien sisällä, yliopiston johdon levittämänä. He uskottelevat olevansa itsekin työn ”antajia”, sivistyksen ”antajia”. Eikö tieteen, jopa väitöskirjan kriteeri pitänyt olla käsitteellinen selkeys? Vähiten käsitteellistä selkeyttä löydät tänään yliopistoista.
”Monimutkaistuva ja yhä nopeatempoisempi yhteiskunta”
Rehtori: ”Monimutkaistuvassa ja yhä nopeatempoisemmassa yhteiskunnassa yliopiston sivistystehtävä nousee entistäkin tärkeämmäksi.”
Kuinka tieteellinen päättely ja todistelu kulkikaan? Kumoutuuko väittämä (hypoteesi) ristiriitaisesta havainnosta? Rehtori puhuu monimutkaistuvasta ja yhä nopeatempoisemmaksi käyvästä maailmasta. Todistavatko yliopiston omat rituaalit tämän hypoteesin? Yliopiston rituaalien ikä on satoja vuosia, ellei tuhat vuotta, muuttumattomana pidetty. Pofessorit marssivat juhlasaliin parijonossa kuin lapset päiväkodissa (elinikäinen oppiminen). Yleisö nousee seisomaan, kääntyy parijonon suuntaan ja liikuttuu. Juhlasalillisen edessä kaksi kaapuista ja käämyistä herraa (ovat miehiä) siirtelee tyynyjä kädestä käteen. Tyynyjen päällä on metallipalasia, katsomon hämystä ei näe mitä ne ovat. Lapsille leikki on sallittu, se kehittää mielikuvitusta. Oleellista tässä on kuitenkin se että tuo leikki on pysynyt samana tuhat vuotta eli siitä puuttuu tempo, nopeutuvuus. Kuinka rehtori voi samoilta jalanjäljitä todistaa maailman käymistä yhä nopeatempoisemmaksi? Itsehän he jököttävät paikallaan. Omalla käyttäytymisellään he todistavat tempoteoriansa vääräksi, falsifioivat. Mitä on tiede?
Ekologiselle tieteelle maailma on yksinkertainen
Rehtori: ”Monitieteisenä yliopistona tarjoamme tietoa sekä luonnonilmiöistä että yhteiskunnan muutoksista. … yhteiskunnallinen vaikuttavuus yhteiskunnan hyödyksi. ”
Tässä kohtaa on syytä herkistyä. Luonto ja yhteiskunta (ekologinen ja sosiaalinen) sulassa sovussa. Ensinnäkin: mitä he tarkoittavat yhteiskunnalla? Keistä ja mistä se koostuu? Onko yhteiskunta olemassa? Entä luonnonilmiöiden ja yhteiskunnan nivoutuminen? Voisiko sosiaalisen ja ekologisen lomittaminen olla ihmiskunnan merkittävin avoin kysymys. Kaupunkiekologien (ja luonnonsuojelijoiden) paperit eivät tässä asiassa ole puhtaat. Jälki on ollut pahaa. Ekologian nimissä he ovat kävelleet ihmisten yli. Ylikävely alkoi 1960-luvulla, kun laadittiin suojeluohjelmia, sitten naturaa ja muuta. Paikallinen väestö oli poislakaistavaa hiekkaa Wahlroosin lattialla. Tänään ylikävely jatkuu kaupunkien tiivistämisideologiana, ihmiset ahdetaan asumaan miltei rottien lailla. Kiinnostaako Helsingin yliopiston luonnontieteellistä (kaupunki)ekologiaa antropologinen, ihmislähtöinen luonnon hoito, joutomaat, syrjäseutukulttuuri, vähäväkinen väestö? Eniten tänään joutuu pelkäämään kaupungeista ja luonnontieteilijöiltä kaikaavaa pilkkaa. ”Sallikaa minun nauraa”, kertoi eräskin, nyttemmin työelämäprofessori Turussa. Pelkkä sivulausahdusko antropologisen ja ekologisen lomittaminen on?
Arvopuheeseen hukuttaminen
Rehtori: ”Pidän tärkeänä, että yliopisto ei vain heijasta yhteiskunnallisia arvoja, vaan se toimii myös keskustelun avaajana ja suunnannäyttäjänä.”
Yhteiskunnalliset arvot – mitä ne ovat? Mysteeri. Mitä ovat eurooppalaiset arvot? Mitä ovat länsimaiset arvot? Mitä ovat globaalit arvot? Abstrakti puhe arvoista – ilman ihmiseen ulottuvaa konkretisaatiota – on epämääräistä, pilvissä leijuvaa, piilottelevaa. Tuollainen puhe herättää epäilyn: mitä etuja, mitä asemien ja vallan turvaamisia arvopuheen taakse kätketään. Kätkettävänä voi olla teollisuusporvariston valta, ammattipoliitikkojen edut, akateeminen ylemmyys ja eristäytyminen, hajurakojen säilyttäminen palkoissa, valtainstituutioiden vakaus, kaupunkien rahastuspolitiikka tai monta muuta asiaa. Aina kun kuulen sanan arvo, käännän sivua.
Yliopiston sulosointu
Rehtorin puheessa esiintyi kerran sana yliopistolaki. Täysin neutraalisti, ei moitittavaa, ei kehitettävää, kaikki hyvin tai enemmän kuin hyvin. Kerran rehtori mainitsi sanan autonomia ja sen vahtimisen. Eteeristä puhetta vailla pienintäkään konkretisaatiota. Ketkä yliopiston autonomiaa uhkaisivat – siis rehtorin mielestä? Tyhmät opiskelijat? Katujen melskaajat. Ministeriö, valtiovalta. Talouselämä, kaikkein vähiten se. Yliopistohan on itse talouselämää, etujärjestö, yritys, sijoittaja, osakkeiden omistaja, viinitarjoilua piisaa, yhteiskuntasuhteet hoidetaan, linnaan käädyt kaulassa. Olisiko autonomian uhkana sosiaalinen media – itse asiassa siinäpä se onkin. Ainakin jos rehtorin todistusta uskomme (alempana). Kansakunta mellastaa ja kyllästää maailman.
Avajaisten ainoa särö vilahti ylioppilaskunnan puheessa: yliopistodemokratian karmea kohtalo Tampereella. Tämäkin särö oli kadonnut yliopiston nettisivulla julkaistusta puheversiosta. Siis poistettu, sensuroitu. Aiemmin opiskelijoiden tuhmia puheita sensuroi keisari, tänään yliopisto.
Vilahti särö myös henkilöstön edustajan puheessa, yllä mainittu muistamisen esto. Älkää muistako vanhoja. Tätä on tieteen, ajattelun ja sanomisen vapaus Helsingin yliopistossa 2018.
”Sosiaalisen median kyllästämä maailma”
Rehtori: ”Keskustelut ja kohtaamiset toisten ihmisten kanssa ovat erityisen tärkeitä sosiaalisen median kyllästämässä maailmassa.”
Maailma on siis kyllästetty sosiaalisella medialla. Voiko tätä ymmärtää muutoin kuin sosiaalisen median (somen) tuomioksi? Some on ala-arvoisten maailma, se kyllästää. Mitä ovat rehtorin mainitsemat yhteiskunnalliset arvot, jos sosiaalinen media ei niihin kuulu. Onhan sosiaalinen media joidenkin mielestä jopa demokratian uusi askel. Tai vähintään moderni oppositio. Demokratia ei siis kuulu yhteiskunnallisiin arvoihin. Yliopistoa ei kiinnosta sosiaalinen demokratia. Yliopisto jahtaa populisteja ja bibuja.
Voimmeko asettaa rehtori Niemelän kyllästymisväitteelle kilpailevan hypoteesin: korruptoituneen tieteen kyllästämä maailma. Suuret yliopistolaiset rientänevät tieteellisin menetelmin todistamaan, kumpi näistä hypoteeseista on vähemmän tosi. Totuuttahan tiede lähestyy.
Feministinen sota
Onko maailmassa suurempaa kummaa kuin jokaikisen asian vääntäminen sukupuolikysymykseksi. Yliopistoviisaat Anu Koivusesta, Johanna Vuorelmasta ja Marikniemestä alkaen mittaavat tasa-arvon puutetta promillen kymmenyksillä. Muuta tutkittavaa maailmassa ei olekaan. Myös rehtori Niemelä oli keksinyt yhden esimerkin Tasa-arvosta yliopistossa. Valtakunnan yliopistojen rehtorien viraali koostumus ei ole hänen vastuullaan.
Naisten monitaitoisuuden todistaa se, että yliopistokaappauksen toimeenpano-osasto koostuu vain naisista. Ylinnä heitä on neljä: Anita Lehikoinen, Marja Makarow, Tarja Halonen, Teija Tiilikainen. He valitsevat rehtorin, eikä vain Helsinkiin. Tampereen valtausta tämä naiskaarti johtaa kuin Mannerheim 100 vuotta sitten, ammuttiin Raatihuoneen tytöt, paloi Tammela, tänään palaa yliopisto. Tampereen yliopistoa ei enää ole, on vain wallsilainen ammattikoulu, latteuksien latoja, hietarannan möyrijä.
Sota vaatii tietopohjan (näinhän rehtori Niemelä kertoi), maastokartoituksen ja tiedustelun. Feministisen sodan päätiedustelija on Helsinki Demos. Niin terävää vastavakoojaa ei ole että löytäisi kaikki ne temput jotka Helsinki Demokselle valtion rahoilla annetaan. Demos paisuu kuin hiivapulla. Kaikista tempuista ei puhuta, kaikkea ei panna näkyviin, seminaarissa huolimaton vararehtori lipsauttaa.
Sota vaatii myös verkoston. Yhden silmun paljastaa uusin työelämäprofessorilöytö, Tiina Raevaara (”sallikaa minun nauraa”) Turun yliopistoon. Signaali etsii lyhimmän reitin, niin myös Turun yliopiston hallituksen ja Helsinki Demoksen välillä. Feministinen sota on kuin jäävuori, muutama prosentti näkyy, valinnat tehdään pinnan alla. Tätä kutsutaan avoimeksi hallinnoksi ja Suomen menestystarinaksi.
Tamperelaista latteutta
Tämän tarinan synty on syvällä. Tiedättehän Luonnonvarakeskuksen, Luken. Miten se syntyi? Vuosikymmeniä valtiolla tutkittiin metsää, kalaa, vettä, maata. Aina ei tyydytty toistelemaan virallisia viisauksia. Tutkijoista osa on ketteriä (kuten meistä muistakin), ajattelivat aivoilla, asettivat omaperäisiä kysymyksiä. Näin oli Metlassa, RKTL:ssä, muuallakin. Ei, noin ei saa olla, päättivät ”me päättäjät”. Vyörytysavuksi löytyi Sixten Korkman ja pari luottohenkilöä ministeriöistä. Metla, RKTL ja muut nurin. Tilalle Luke. Luke tutkii vain olevaa. Pääjohtajaksi istutettiin varma tapaus, Mari Walls.
Pari vuotta sitten olin eduskunnan retkeilyllä. Luken tutkija kertoi että heitä on kielletty lausumasta aiempien laitosten (Metla, RKTL) nimiä. Huomatkaa: kielletty. Kieltäjänä oli Luke ja siis Luken pääjohtaja Mari Walls.
Mari Walls esiintyi myös eduskunnan Tutkas-seurassa. Ei, tuota en jaksa kuunnella. Olevien elinkeinojen toiveiden toistelua, ei irtautumiskykyä, ei lennokkuutta (Jukka Korpelan sanoin: olevan toistelua). Latteaa empirismiä, siinä on suomalaistieteen ja suomalaisyliopiston huippu tänään, rehtoreista alkaen.
Tampereen yhdistetyn yliopiston rehtoriksi valittiin siis Mari Walls. Menettelytavoista on valitus- ja oikeusprosessit menossa. Oikeuskansleri Tuomas Pöysti lehtitiedon mukaan kieltäytyy vastaamasta edeltävän rehtorin kysymykseen (eikö kieltäytyminen ole lainvastaista, virkavirhe, Pöystin pakkovalitutti Sauli Niinistö). Rehtorin valinnan pääjunailija lie ollut Marja Makarow Helsingistä.
Mari Walls – ajattelun ja sanomisen kieltäjä, sensuroija, olevien elinkeinojen horisonttiin kiinnittyjä, lattea empiristi. Nyt siis yliopiston rehtorina. Sääli TTY:tä, sääli Tampereen yliopistoa, sääli meitä kaikkia, sääli maailmaa.
Vapaan ajattelun estyminen mainitun Korkmanin työryhmän seurauksena oli moninaisempi kuin vain Lukeen ja Tampereelle ulottunut juonne. Akatemiaan perustettiin Strategisen Tutkimuksen Neuvosto STN. Sotatermit jyllää, eikä vain termit. Neuvoston tieltä raivattiin pois Metla, RKTL ja muuta, ihmisiä pantiin ulos tuhansittain (kuten hetkeä myöhemmin Helsingin yliopistosta), rahat kaapattiin. STN toteuttaa yliopistoihin ulottuvaa tieteen poliittista ohjausta perustuslain vastaisesti. Unkarin nykyhallintokaan tuskin pärjää tieteen poliittisessa ohjailussa Suomelle. STN:n rahoittaman tutkimuksen pääpyrkimys on todistella meidät kansalaiset populisteiksi ja bibuiksi sekä pakko-osallistaa eliittien maailmaan. Ylenkatse kukkii siis muuallakin kuin Helsingin yliopiston rehtorin puheessa.
Yliopistokapinat ennen – mentaliteettikapinat huomenna
Kautta historian on ollut yliopistokapinoita. 1200-luvulla kannettiin Pariisissa rehtori yliopiston portista ulos. 1968 Pariisi leimahti jälleen. 1960-luvulla Tampereen yliopiston juhlasali ja portaikot täyttyivät kapinakokouksista, opetusministeri Virolainen lupasi yliopistoon yhtäläisen äänioikeuden kaikille, mukaanluettuna opiskelijat. Tänään Tampereella kapinoidaan valtiovallan ja talouseliitin laittomuuksiin nojaavaa vallankäyttöä vastaan.
Nykyinen yliopisto on etujärjestö ja liikeyritys. Kuten aiemmin ay-liike korruptoitiin liike-elämään (verottomuus, Kojamo), niin yliopistot nyt opiskelijoineen sitoutetaan yliopistoyritykseen. Tämän päivän opiskelijat tai tutkijat eivät kapinoi. Heille riittää kun rehtori lausuu pari nättiä sanaa vailla konkretiaa – autonomia, valmisteluun osallistuminen, tasa-arvo. Opiskelijoille riittää kun saavat rokata Tiedekulmassa. Muuta yhteiskuntaa yliopistoväki katselee kaukaa, arvioitsee ja kääntää selän, ostaa lasin viiniä.
Yliopistoa ei tänään ole. Yliopistoa on katsottava sivusta, ulkoa. Yliopisto on asetettava arvioitavaksi. Rehtorin puhetta kuuntelet ulkopuolisena. Rehtori puhuu vain omilleen, jaarittelee, maarittelee. Kuvaava on, että rehtoreille ei näy tulevan mieleen että he – tämä tiedeyhteisö – ei ole yksin maailmassa. Heidän sanojaan ja tekojaan katsotaan myös muista pespektiiveistä. Timantit on ikuisia – onko. He ovat oman itsensä vankeja. Yhteiskunta on heille etäinen outo kohde, kummajainen, kuin kvasaari. Yhteiskuntaa he tarvitsevat oman – voiko sanoa – etupolitiikkansa vakuutteluun. Kuten yritys keksii mainontaa myydäkseen tuotteitaan. Yliopisto on markkina ja mainos.
Uudet ”kapinat” tulevat yliopistoyhteisön ulkopuolelta. Niitä voi kutsua moneksi – yliopistokapinoiksi, sosiaalikapinoiksi, tietokapinoiksi, tekoälykapinoksi, syrjäytyneiden kapinoiksi, mentaliteettikapinoiksi, uusiksi näyttämöiksi (Jacques Ranciere), miksi vaan. Kapinoiden riski on olemassa. Siksi yliopistoväki kiivailee sosiaalista mediaa vastaan, samassa rintamassa valtion, ministeriöiden, vanhan median, osin poliitikkojen kanssa. Liberaaliin demokratiaan kuuluu oppositio, näin kerrotte. Tuo oppositio on tänään sosiaalinen media, tässähän me. Miksi siis te, rehtorit ja ministerit haluatte tuhota opposition? Ettekö te olekaan demokraatteja?
Autoritäärisyyden normalisointi
Rehtorin sanastoa: strategia, panos, yhteinen hiili, työrauha, hyvinvointi. Tuo on talouselämän sanastoa. Kuvasto kertoo, mistä hänen idelogiansa tulee ja miksi hänet valittiin rehtoriksi. Valinnan taustalla on talouselämä. Julkisuuteen tullut tieto valintaprosessista viittaa samaan. Liisa Laakson mukaan valintaprosessi ei ollut läpinäkyvä, ei tasapuolinen ja siihen liittyi ulkopuolista painostusta. Jari Niemelä ilmestyi loppuvaiheessa sivusta.
Rehtorin Niemelän kuva maailmasta on rakenteiltaan lukittu, hierarkisoitu, byrokraattinen, autoritaarinen. Rehtorin puheesta ei löydy tilaa mielikuvitukselle ja episteemiselle etsivyydelle. C. Wright Millsin sanat puolen vuosisadan takaa sopinevat tähän: ajatteleminen korvataan latteuksilla ja ketterällä puheliaisuudella. Edellinen rehtori Jukka Kola oli Niemelääkin mestarillisempi jaaritteluketteryydessään.
Autoritäärinen johtajuus halutaan normalisoida. Autoritäärisyys on käytäntö ministeriöissä, eduskunnan päällikkövirastoissa (UPI, VTV) ja yrityksissä. Helsingin yliopisto pakotettiin samaan rintamaan. Yliopiston hallituksen varapuheenjohtaja on autoritääriseksi tiedetyn UPIn johtaja Teija Tiilikainen (UPIn, joka propagoi EU:ta ja Natoa mutta moittii Venäjää). Oma autoritaarisuus näyttää luonnolliselta kun viereisiä instansseja johdetaan samoin.
Tampereen ja Helsingin yliopiston rehtorin valinnat lopputuloksineen eivät ole legitiimiksi koettavia. Rehtorin valinta on siirrettävä koko yliopistoyhteisön asiaksi, mukaanluettuna opiskelijat, yhtäläiseen äänioikeuteen pohjaavaksi.
Hallituksen puheenjohtajilta Halonen ja Tiilikainen voisi varovasti kysyä, elähdyttääkö teitäkin syndrooma, sukupuolinen syndrooma?
Episteemisestä väkivallasta sosiologiseen mielikuvitukseen
Mekanistinen ajattelu dehumanisoi (Pirjo Ståhle).
Myönteisen tuntuista kulttuurikuvaa välittyi Tampereen yliopistolla 2018 pidetystä johtamisseminaarista: Teollisen yhteiskunnan linjajohtaminen ei ole enää tarpeellista. Monet ajattelutavat ovat lukkiutuneet teolliseen malliin. Olemme eläneet yrityskeskeisessä maailmassa, jossa ihminen on koneen vaihdettava osa, resurssi muiden joukossa. Nykypäivänä suuri osa ihmisistä ei enää tarvitse yritystä. Koulutusjärjestelmät eivät pysty taipumaan tähän uuteen logiikkaan, jolloin ne ohitetaan.
Kun yliopisto ohitetaan, mitä tulee tai mitä luomme tilalle? Mikä on latteuden vaihtoehto.
Aineksia saatamme löytää yllättävän läheltä. Suvi Salmenniemen professuuriluennon aiheena oli sosiologinen mielikuvitus. Ulla-Maija Salo kertoo C. Wright Millsin raikkaasta kumouksellisuudesta. Molemmat löytyvät Tieteessä tapahtuu -lehdestä 4/2018.
Sosiologian tehtävä on toisin kuvittelemisen taito, sosiologinen mielikuvitus, sanoo Salmenniemi. Tieteen metropolien ulkopuolisten joutomaiden tutkimus kyseenalaistaa tiedontuotannon näennäisen yleispätevyyden, purkaa syvään juurtuneiden tiedon ja vallan kytköksiä ja episteemistä väkivaltaa.
Sosiaalinen (sosiologinen) mielikuvitus on vastalääke toiston kautta vakiinnutetuille totuuksille. Se on taistelua episteemistä väkivaltaa vastaan, joka köyhdyttää ja sementoi kuvittelukykymme. Se on vastalääke tutkimustekniikoille, jotka tyytyvät näkemään vain sen, minkä vallitseva menetelmä tai teoreettinen linssi tekee mahdolliseksi. Tutkimuksen tulee hakeutua myös joutomaille, kulttuurisen itseymmärryksen ja yhteiskuntakriittisyyden äärelle. Tiede ei voi jäädä vain hyötymaille, metropoleihin ja keskuksiin. On luotava uusia käsitteellisiä horisontteja. Mitä tutkitaan, kenen näkökulmasta, millä ehdoilla. Näin siis Suvi.
Ulla-Maija Salo kertoo C. Wright Millsistä:
Suomen yliopistoväkeä Millsin perintö ei ole pahemmin kiinnostanut. Mills kirjoitti suurelle yleisölle ja niin että sitä ymmärtää kuka tahansa. Aineisto tarkoitti myös henkilökohtaista kokemustietoa ja omaa elämää. Mills ei asettunut tilaustutkimuksen raameihin. Ihanne ylsi sosiologiseen poetiikkaan, runollisuuteen. Työläisnäkökulman Mills korvasi eliitit-massat -näkökulmalla. Mills puhui jokaisen ihmisen älyllisestä vastuusta (kuten Ranciere hetkeä myöhemmin). Akateemisen maailman tavat Mills koki vieraana, hän oli ulkopuolinen (kuten me). Sukupuoli ei ollut Millsille sosiologinen kysymys. Hän kritisoi tilastotutkimusta ja omaksi todellisuudekseen irtautunutta teoriaa. Yliopiston hallintomieheksi hänestä ei ollut. Hän kritisoi kääpiöiden käyttämää jättiläisten valtaa (tapaus Tampere tänään). Ajatteleminen korvataan latteuksilla ja ketterällä puheliaisuudella. – Näin Ulla-Maija.
Suomalaisen yliopistomaailman henkinen ilmapiiri on luutunut ja romahtanut.
C. Wright Mills – suomalaisen yliopistoväen hylkimä. Ulla-Maija Salo.
Lähteitä (järjestys jotakuinkin jutussa esiintymisen mukaan):
Rehtori Jari Niemelän puhe Helsingin yliopiston avajaisissa 3.9.2018.
Yle Areena: Yliopistoista rahasampoja.
Miika Tervonen. Historiankirjoitus ja myytti yhden kulttuurin Suomesta.
Suomi – myytit ja todellisuus. Studia Generalia -luentosarja Helsingin yliopistolla 2017.
Lotte Tarkka: Kenen Kalevala – tarinoita suomalaisuudesta.
Kimmo Pasanen: Tyhjyys itämaisessa ajattelussa ja taiteessa (enson käsite).
Anna-Liisa Laine: Tiedeviestinnän riskit tutkijan näkökulmasta. Suomalainen Tiedekatemia 13.11.2017.
Jacques Ranciere ja erimielisyyden näyttämöt.
Oma kommentaarini Rancieren ajattelusta.
Janne Saarikivi: Uusien professorien esittäytyminen.
Ilkka Niiniluoto: Humanistit Suomen rakentajina. Suomalainen Tiedeakatemia 13.2.2016.
Ilkka Niiniluoto: Suomi menestyy sivistysvaltiona. Kanava 4/2017.
Iina Koskinen: Akateeminen elämänmuoto uhattuna. Tieteessä tapahtuu 4/2018.
Janne Seppänen: Yliopistovallan alennusmyynti. Mediayhteiskunta 9.9.2018.
Suvi Salmenniemi: Sosiologinen mielikuvitus ja toivon politiikka. Tieteessä tapahtuu 4/2018.
Rehtorin valintoihin sekä Tampereen yliopistoon liittynyttä kritiikkiä (google-valinta):
Tampereen yliopiston hallitus arvostelee rajusti uuden yliopiston valmistelua. Yle 7.2.2018.
Rehtori Liisa Laakso kokee jääneensä syrjään uuden yliopiston valmistelussa. Lapin Kansa.
Tampereen yliopiston rehtori Liisa Laakso kritisoi rehtorin valintaprosessia. Aamulehti 3.5.2018.
Rehtori Liisa Laakso epäilee sukupuolisyrjintää Helsingin yliopiston rekrytoinnissa ja harkitsee jatkotoimia. Iltalehti 29.8.2018.
”Salailua, huhuja, konsultin epämääräinen lista.” Yle 2.5.2018.
essee.net 
10 lokakuun, 2018 at 8:01 am
Yliopistot vaikuttavat valitettavasti ihan oikeasti ummehtuneelta lammikolta, jossa tieteelliset keskinkertaisuudet (hyvä jos sitäkään) valitsevat ja tukevat toisiaan. Vallanhimossa ja tiedepoliittisissa kähminnöissä he ovat kyllä kansainvälistä tasoa. Salmenniemi ja Salo edustavat kyllä raikkaampaa tuulahdusta. Jos suomalaisella yliopistolaitoksella jotain toivoa on, se on heissä ja heidän kaltaisissaan.