7 joulukuun, 2015
Viisauden talo, kirjan etukansi.
Ehdotan Jonathan Lyonsin kirjaa Viisauden talo lahjaksi Sipilälle, Stubbille ja muille. Kirja avaa näkymiä nykypolitiikan ja maailman tunkkaisuuteen.
Lyonsin kirja kertoo arabialais-islamilaisen kulttuurin kukoistuksesta keskiajalla. Noihin aikoihin Eurooppa oli takapajuinen reuna-alue. Tiedollinen, älyllinen, sosiaalinen ja poliittinen kehitys Euroopassa oli sammunut – tämä kuulostaa miltei nykyajalta.
Arabikulttuuri oli avautuvaa, uteliasta, etsivää, kehittelevää, kokeilevaa. Se avautui maantieteellisesti itään (Kiina, Intia, Persia), länteen (antiikin Kreikka) ja etelään (mm. Egypti). Euroopasta ja pohjoisen suunnasta saatavaa ei ollut.
Arabikulttuuri oli avaramielinen uskonnon ja tietämisen suhteen. Se avautui myös sosiaalisesti. Julkisiin tehtäviin pääsi älyllisten näyttöjen perusteella eli esiintyi sosiaalista nousua. Myös poliittisesti arabikulttuuri avautui; kilpailtiin kirjallisuuden, kirjastojen, tieteen ja taiteen suosimisella. – Vertaa tätä aikamme Suomeen: tutkijoita ja tiedettä pilkataan, poliitikot rmäärittävät tieteen kysymykset, filosofia, kirjallisuus, humanismi ja tiedeväki ajetaan ulos yliopistoista ja maasta. Olemme palanneet Euroopan pimeään keskiaikaan.
Mistä kumpusi arabikulttuurin älyllinen nousu miltei vuosituhannen ajaksi? Miksi kulttuurit ylipäänsä kukoistavat tai taantuvat? Näitä kysymyksiä on pohdittu useissa kirjoissa, muun muassa näissä:
- Viisauden talo (Jonathan Lyons)
- Verkottunut ihmiskunta (McNeill)
- Tykit, taudit ja teräs (Jared Diamond)
- Miksi maat kaatuvat / Why Nations fail (Acemoglu ja Daron)
- Niall Fergusonin teokset
McNeill ja Diamond korostavat luonnonoloja. Lähi-Itää on kutsuttu hedelmälliseksi puolikuuksi. Vanhat mantereet kasvi- ja eläinlajeineen leikkaavat vaaka- ja pystysuunnassa, mikä mahdollistaa vuorovaikutuksen kaikkiin ilmansuuntiin toisin kuin Amerikan mantereella joka on pystysuora ruikula ja keskeltä poikki. Välimeren pohjukoissa ihmisten ajatukset, keksinnöt ja ideat pääsivät kohtaamaan ja ruokkimaan toisiaan. Parhaimmillaan tästä kumpusi avaramielinen vuorovaikutus, uteliaisuus, kohtaaminen, liikkuvuus, leikkisyys ja kokeilevuus.
Jonathan Lyonsin kuvaus arabikulttuurista on runsas ja monipuolinen. Tiivistäisin sen seuraavasti:
- maantieteellinen liikkuvuus
- älyllinen liikkuvuus (uteliaisuus, avaramielisyys, kokeilevuus)
- sosiaalinen liikkuvuus
- poliittinen liikkuvuus (heimohierarkiat murenivat)
Mikään kulttuuri ei kehity eristyneenä, tyhjiössä. Kulttuurit syntyvät toistensa vaikutteista ja avoimuudesta. Antiikin Kreikka sai vaikutteensa idästä. Arabikulttuuri imi vaikutteita takaisin, käänsi antiikin Kreikan kaikki kirjat arabiaksi. Espanjan kautta arabien tuotos alkoi tihkua Eurooppaan (käännösliike ja tienraivaajat mm. Abelard). Miten on tänään? Islam nähdään pelkkänä pahuutena, rajat ja portit suljetaan, vuorovaikutus on päättynyt. Nykymaailma on tunkkaisista tunkkaisin.
Näin Jonathan Lyons kuvailee arabikulttuuria:
Tietoa ja oppineisuutta arvostettiin. Hallitsijat kilpailivat tieteilijöiden kutsumisella, kirjastojen suuruudella, taiteen suosimisella. Uskonnon ja tieteen vuoropuhelua suosittiin, oppineet ajateltiin profeettojen perillisiksi. Tieteellinen kirjasivistys oli jopa uskonnollinen velvoite päinvastoin kuin Euroopassa, jossa oppineisuus oli halveksittua ja kiellettyä (mm. kirkkoisä Augustinus).
Arabikulttuurin levittäytyminen kolmen maanosan alueelle loi tilaisuuden löytää ja omaksua perimätietoa ja kulttuureita jotka muuten olisivat jääneet eristetyiksi. Sivistysten välille palautui yhteydet, tietämykset sulautuivat. Arabikeskukset olivat ajatusten, uudistusten, oppimisen ja kulttuurivaihdon maailmanlaajuinen markkinapaikka. Oppineet vaihtoivat ajatuksia ja oppeja keskenään. Etsikää tietoa vaikka Kiinasta. Merkittävä käännekohta oli intialaisten oppineiden kutsuminen. Kehittyi älyllinen liike, jossa oppiminen ja tieteenteko nähtiin dynaamisena prosessina, yksi askel oli materiaalia seuraavalle. Arabit käänsivät kaikki kreikkalaiset tieteelliset ja filosofiset teokset. Tätä jatkui satojen vuosien ajan keskeytymättä. Tiedollinen kokonaisuus käsitti fyysiset tieteenalat ja metafysiikan. Antiikin lähteitä käytettiin lähtökohtina, ei omaksuttavina päämäärinä, niitä kommentoitiin ja muokattiin.
Lyonsin mukaan hallinnon virkoihin pääsi älyllisten saavutusten perusteella. Tämä ja kaupunkien synty murensi vanhan hierarkiajärjestelmän. Vallitsi sosiaalinen liikkuvuus ja älyllisten mahdollisuuksien tasa-arvo – vertaapa tätä taas meillä tänään.
Valtaeliitti tuki kirjailijoita ja perusti kirjastoja. Bagdadin Viisauden talo oli tieteellinen ja älyllinen keskus sekä suuri kirjasto. Tietoa välitettiin eikä pantattu. Moskeijoissa luennoitiin ja keskusteltiin. Syntyi uudenlainen kaupunkikulttuuri. Bagdad suunniteltiin Eukleideen geometristen oppien mukaan – vertaa Helsingin nykyinen kaupunkisuunnittelu.
Arabikulttuurin keksimää tai muualta välittämää olivat muun muassa: Maapallon ympäryksen mittaaminen aavikolla auringon varjon ja kulman avulla (Erastotheneen kokeen toisto), tulos oli erinomainen. Numerot ja kymmenjärjestelmä, maailma äärettömästä äärettömään voitiin ilmaista kymmenellä merkillä. Irrationaali luku, trigonometriset funktiot. Arvoitukseksi jäi paralleeli. Nolla ja paikkamerkinnän rooli laskennassa. Kehiteltiin algebra, numerolaskenta (mikä tuottavuusloikka). Paikan, tilan, sijainnin, suunnan ja navigoinnin kekseliäisyys. Ympyräkaupungin idea Eukleideen pohjalta.
Onko nykyisellä ”länneksi” kutsulla maailmalla oikeus ylenkatsoa arabikulttuuria ja islamia, ainakaan historian valossa?
Missä on Viisauden talo tänään? Ei ainakaan Suomessa, ei eduskunta, ei hallitus, ei Akatemian strateginen tutkimusneuvosto. Entä yliopistot, aalto ja hooyy? Tai internet? Piilaakso? Cern, niin miksei, viisauden suuntaan.
Missä on uteliaisuus, avaramielisyys, vuorovaikutus? Tähänkö on tultu valistuksen ja modernin tiellä? Mihin ihmisen äly ja kulttuuri kadonnut? Täällä huudetaan: rajat kiinni, ulos maasta, veri verestä. Suomi on maailman takapajula, eikä vain Suomi.
Miksi maat kaatuvat -kirjan perussanoma on, että valtiot menestyvät tai kaatuvat sen mukaan miten sisäänottavia (inklusiivisia) tai ulossulkevia (eksklusiviisia) niiden instituutiot ovat. Kummanlainen on nykysuomi ja nykymaailma? Kaikkea elitisoidaan, taloutta, politiikkaa, tiedettä, yliopistoja, kaikkea rakennetaan suljettujen professioiden ja mukahuippujen varaan. Hiljainen kansa pakenee nurkkiin, alkoholiin tai uskonliikkeisiin kuten keskiajalla Euroopassa. Meillä on väärä hallitus ja väärä politiikka. Stubbille ja Sipilälle pitää antaa luettavaksi Lyonsin kirja tai kirja Miksi maat kaatuvat.
Sivistystä kaiken maailman johtajille.
Lyonsin kirja antaa ymmärtää, miksi Eurooppa pysyi tuhannen vuoden ajan takapajuisena sekä miten ja mistä käynnistyi vähittäinen nousu. Eurooppaa jumitti moni asia, aluksi Rooman luhistuminen, sitten katolinen kirkko, älyllinen pysähtyneisyys juuri kirkon takia, feodaalinen jäykkyys ja sosiaalisen liikkuvuuden puute. Eurooppa oli hierarkioiden varaan rakentunut eliittien kehto.
Katolinen kirkko loi jyrkän kahtiajaon omien oppiensa ja kansanelämän välille, kansa pakeni lahkoliikkeisiin tai kuoli ruttoon. Opillinen kahtiajako ja kirkon vallankäyttö jähmetti älyllisen kehityksen Euroopassa vuosituhanneksi, ties pariksi. Kumman anti, islamin vai kristinuskon on historian valossa ihmiskunnalle ollut suurempi? Ristiretket olivat paavien veristä valtapolitiikkaa, ei mitään muuta. Kirkko ei kyennyt parempaan kuin kohdistamaan harhautuneen laumansa ja sen väkivallan idän vääräuskoisiin, sanoo Lyons. – Millä oikeudella te siis tuomitsette islamin ja suitsutatte kristinuskoa?
Mistä ja miten valtahierarkian murtumat alkoivat? Aluksi yksittäisten älykköjen toimesta. Abelardia Lyons erityisesti kehuu. Abelard sanoutui irti Euroopan älyllisestä umpiosta, meni tutkimaan arabien tiedettä paikan päälle ja välitti sitä Euroopalle. Kirjallisuuden käännösliikkeet olivat olennaisen tärkeitä; ensin arabit käänsivät kreikasta arabiaksi, sitten Euroopan älyköt arabiasta latinaksi tai kansankielille. Euroopan kulttuurinen nousu käynnistyi yhteiskunnan reunoilta, syntyi kiltoja, yliopistoja (kirkon katedraalikoulut jäivät toiseksi), feodaaliorjia pakeni kaupunkeihin, kaupalle avautui väyliä itään. Kirkon kiellot, pullat ja pannat, ulosajot yliopistoista tai poltot eivät enää tehonneet.
Nykykielellä sanoen ”dosentit” pohjustivat Euroopan nousun.
Päätelmiä ja opetuksia nykypolitiikalle:
- Kaiken perusta on maailman eri kulttuurien vuorovaikutus, keskinäinen hyväksyvyys, liikkuvuus, sisäänpäästävyys.
- Kaikkien ihmisten älylliselle uteliaisuudelle ja toiminnalle on avattava portit.
- Hierarkiat työelämästä, yritysmaailmasta ja muualta yhteiskunnasta on purettava.
- Tiedepolitiikan ”huippuajattelu” on poistettava.
- Valtioiden, elinkeinoelämän ja valtaapitävien tiedeohjaus on purettava.
- Sosiaalinen liikkuvuus on avattava. Instituutiot muutettava sisäänpäästäviksi, väylät auki.
- Politiikan monopolien ja professioiden ( = edustuksellisuuden) tilalle avautuvuutta, osallisuutta, digitalisaatiota, nettiä.
Viisauden talo
Into-kustannus, kirjan esite
4 lokakuun, 2013
Seurakunnilla ja kirkolla on tuhannen taalan paikka, sanoo Sanna Lehtinen. Lehtisen väitöskirja käsittelee seurakuntien ja uskonnon roolia EU:n politiikassa ja sosiaalirahaston hankkeissa.
Mikä on kirkon ja uskonnon rooli Euroopassa tänään tai huomenna?
Suomessa kuntia ajetaan alas. Valtio vetäytyy sosiaalivastuista, luo tilalle pakkoja. EU hylkää universaalioikeudet. Oikeusperuste korvautuu sopimuksilla. EU:n arvopohja kapenee ja teknistyy. Lissabonin strategiasta poistettiin sosiaalisuus, jäljelle jäin vain talous ja työllisyys. Yhteiskuntia ja sosiaaliturvaa rakennetaan työn ympärille. EU määrittelee syrjäytymisen vain työttömyydeksi, ei kokemukseksi. Universaalioikeuksia murennettaessa työelämän ulkopuolisten asema heikkenee, eriarvoisuus kasvaa. Britanniassa Big Society tuottaa eriarvoa. Näin toimii sekä EU että Suomi, politiikkaa lietsovat Urpilainen, Katainen, Juhana Vartiainen, Sixten Korkman ja muut.
Politiikka synnyttää arvotyhjiön. Tyhjiön paikkaajaksi houkutellaan seurakuntia, kirkkoa ja uskontoa. Löytyykö kirkon sosiaalityöstä parempi arvoperusta Euroopalle? Vai onko kirkon toiminta pohjimmiltaan poliittisen vallan legitimointia?
Seurakunta kohtaa myös yhteiskunnan ulkopuolisia toisin kuin valtio tai talous. Seurakuntien arvoperusta on (ollut) universalismi, porukkaa ei jaeta. ”Paikallisen seurakunnan toiminnassa oli havaittavissa yhteiskuntauskonnon piirteitä yleisyyden, universaalisuuden ja yhteisen hyvän tavoittelun muodossa”, sanoo Lehtisen väitöskirja. Sosiaalirahaston hankkeissa seurakuntien vahvuutena on pidetty juuri arvoja, universaalia vastuuta, ihminen ei ole vain tuotantoväline.
EU ja valtio siis hylkäävät universaaliperiaatteen. Voisiko se tulla takaisin seurakuntien myötä? Ovatko kirkko ja poliittinen valta eri puolilla kuin paavi ja keisari muinoin? Vai kulkevatko ne käsi kädessä, lirkutellen? Liikkuuko Euroopan yllä universalismin ja sosiaalisen kulttuurin aave? Vai onko uskonto sittenkin oopiumia kansalle?
Miten siis on?EU:n hankkeissa seurakuntien rooliksi tarjotaan työllistämispalveluja ja työttömien aktivointia. ”Seurakuntien toiminnan lopputulos oli linjassa EU:n uusliberalistisen arvomaailman kanssa” (väitöskirjan sivu 67). Kirkko Suomessa legitimoi poliittista järjestelmää sekä samalla omaa asemaansa. Yhteiskunnan rakenteellisia ongelmia seurakunta ei halua olla etulinjassa korjaamassa (s65). Seurakunta kartoittaa aukkoja ja paikkailee niitä hetkellisesti.Uusliberalistinen suuntaus jättää markkinoille kannattamattomat asiat ja alueet hoitamatta. Talouspainotteisuus heikentää yhteiskunnan tukijärjestelmiä pyrkien vastuuttamaan uskonnollisia ja muita lähiyhteisöjä.
Kääntyykö historian pyörä taaksepäin? Palataanko aikaan ennen kunnallishallintoa, aikaan ennen valtiollista sosiaalipolitiikkaa, rovastien, lukkarien ja torpparien aikaan?
Työllistämisen ohella EU:n sosiaalihankkeiden tavoitteena on poliittinen stabiliteetti, sanoo väitöskirja. Poliittinen stabiliteetti! Eikö Euroopan pitänyt olla muuntuva, liikkuva, ketterä, myös poliittisesti ja sosiaalisesti? Seurakunnat tukevat poliittisia tarkoitusperiä, seurakunnat on järjestöjä helpompi helpompi sitoa tällaiseen, sanoo väitöskirja.
”Ajaessaan voimakkaasti työikäisten asioita kirkko ottaa etäisyyttä omasta yhteisöllisyyskäsityksestään, joka kattaa kaikki jäsenet.” EU:n sosiaalirahastohankkeet ovat jo sinänsä osa EU-politiikkaa eivätkä neutraalia toimintaa. Universaali hyvinvointivastuu haastetaan eurooppalaisilla malleilla. Katoaako paikallinen aloitteellisuus ja käykö näin myös seurakunnille, kysyy väitöskirja, tuskin aiheetta.
Kansalaiset ovatkin alihankkijoita
Kansalaisyhteiskunta näyttäytyy EU:n politiikan toimeenpanijana, sosiaalisena ja taloudellisena alihankkijana (s70). Siis alihankkija! Siinäpä Kansalaisten Eurooppa, EU-kansalaisuuden juhlavuosi! Sosiaalirahaston hankkeissa kansalaisyhteiskuntaa määritellään ylhäältä alaspäin, sanoo väitöskirja. Hankkeissa mukanaolo liitti seurakunnat osaksi EU:n poliittista ohjausta.
Sanahelinät ja tosi politiikka ovat kaksi eri asiaa.
Määrittyykö sosiaalipolitiikka paikallisesti?
Väittelijä Lehtisen maailmankuvassa paikallisuus on kuin nouseva aurinko. Paikallisuus kumpuaa pienyhteisöistä, järjestöistä, seurakunnista. Vastuunjaot ja arvovalinnat tehdään yhä enemmän paikallisesti (s92).
”Valtion aseman heiketessä myös kirkon keskushallinnon asema heikkenee päätöksenteon siirtyessä ylikansalliselle ja paikalliselle tasolle. Paikallisuus asettaa staattisille instituutioille haasteita dynaamisuudellaan.” Kirkon menestyminen tai kuihtuminen ratkaistaan paikallisesti. Sekularisaation ja sakralisaation suhde ratkeaa paikallisissa toimijaverkoissa. Paikallisuus, kansalaisyhteiskunta ja yhteisötalous ovat vastavoimia uusliberalistiselle talousajattelulle (s50). Sentään, vai ovatko?
”Kansallinen sosiaalipolitiikka määritellään yhä enemmän paikallisesti” (s70).
Erittäin painava väite. Mutta onko noin? Kirkon oma diakonia saattaa toki määrittyä paikallisesti. Mutta entä kansallinen sosiaalipolitiikka? Kuka saneli ’sosiaalitupon’ 2008, kuka kaatoi Sata-komitean, missä sanellaan eläkejärjestelmä, kuka ehdollistaa perusturvan, kuka määrää työpakon, miten EU määrittelee syrjäytymisen? Kaikki tämä tapahtuu pienissä kabineteissa, työmarkkinain viisi herraa. Tämäkö on sosiaalipolitiikan paikallista määrittelyä? Etäämpää ei voisi olla. Jos väitöskirja väittää sosiaalipolitiikan määrittyvän paikallisesti, niin mikä on sellaisen väitöksen, yliopiston ja tieteen uskottavuus? Ei heppoinen.
Paikallisuudelle, sitä sinänsä väheksymättä voi esittää vastateesin. Eikö nykyelämä ole pikemminkin paikattomuutta, monipaikkaista, moniroolista, surfausta, siirtyilyä, maailmallista? Apostolitkin kiersivät Roomaa myöten kuolemaa uhmaten.
Tosin nykyiset valtajärjestelmät, EU, suuryritykset ja Suomen hallitus tekevät kaikkensa kahlehtiakseen meidät, määrittävät roolit, rajat, pakot, ehdot ja paikat. Kenen puolelle menee kirkko? ’Paikallistaako’ kirkko vai lähteekö universaalista ketteryydestä, älyllisestä liikkuvuudesta?
(Asun itse Järvenpäässä. Mikä on paikallisuuden, seurakunnan tai kunnan merkitys elämälleni? Tuskin nollaa suurempi, siinä minun paikallisuuteni. Maailmani on surfausta, ympäri pallon, läpi hengen ja aineen, hiukkasen ja avaruuden, herrojen narrausta.)
Paikallisen ja universaalin keskinäiskimppu kaipaisi Lehtisen väitöskirjalta älyllisempää otetta. Terävämpää kysymyksenasettelua, jäsentäviä asetelmia, kuviointia, ristiintaulukointia, ristiriitaisuuksien esiin nostamista ja arvottamista. Seurakuntapappi näkee vain seurakuntansa. Eikö tieteen horisontin kuuluisi olla avarampi?
Nykyinen yliopistotutkimus tipahtaa milloin mihinkin railoon ja jää pyörimään railon pohjalle. Taivaasta ja valosta näkyy kapea viiru jos sitäkään.
Tieteen ja yliopiston merkitys yhteiskunnassa
Sanna Lehtisen väitöskirjan voi lukea ilman että kapinalamppu syttyy. Nykyiset valtakäytännöt vilahtelevat annettuina ja olevina (kuin lukisi Vanhasen, Kiviniemen tai Kataisen hallitusohjelmaa): EU:n arvopohjan kapeneminen, uusliberalismi, new public management, työelämän uushierarkiat ihmistä alentavine käytäntöineen, tulossopimukset, kuntien ja muun julkisen alasajo, universalismin korvaaminen erityiseduilla, muiden syrjäyttäminen, oikeuksien korvaaminen sopimuksilla ja paljon muuta – kaikki tämä mainitaan annettuna ja olevana.
Väitöskirja ei ole mielipidekirjoitus, mutta kysymyksenasettelun terävyydellä ja tieteestäkään tinkimättä pitäisi voida nostaa esiin, mikä on hyvä mikä on paha, mikä menee huonoon suuntaan, mikä on tehtävä toisin, mihin kannattaa pyrkiä. Mihin tieteestä unohtuvat suunnannäytöt ihmiskunnan ilkeisiin ongelmiin, joista Suomen Akatemia juhlapuheissaan veisaa ja rahaa mankuu.
Mitä on yliopiston ja sosiaalitieteiden nykymerkitys, se kuuluisa vuorovaikutus, yliopiston kolmas tehtävä? Lehtisen väitöskirjan kohdalla se jää hymistelyn tasolle. Kirkon kriittinen rooli ja parapoliittisuus jää kumman epämääräiseksi. Kirkollinen valtavirta hakeutuu vallan ääreen, euroopan projekteihin.
Nykyinen yliopisto on toteava ja myötäsukainen. Tähän uudella yliopistolailla pyrittiinkin, vaientamaan, kilttiyttämään, tekemään riippuvaksi, ehdollistamaan, myötäjuoksuttamaan. Tarvitaanko tällaista tiedettä? Tarvitaanko tällaisia yliopistoja? Äly ja ajattelu pakenee toisaalle? Yliopistot jäävät jauhamaan hankehallintaa, mänitsiä.
Valtio vaiensi yliopistojen yhteiskuntatutkimuksen. Nyt valtio vaientaa oman sektoritutkimuksensa. Alakuloinen, masentava maailma. Kuin Rooma muinoin.
Millaisen sosiaalietiikan, millaisen älyllisen aallon synnytti Roomaan rantautunut kristinusko ja kirkko? Millaisen sosiaalietiikan, millaisen älyllisen aallon saa aikaan tämän päivän kirkko ja seurakunta Euroopassa ja EU:ssa? Jatkuuko maailman masennus?
Funktionalismia vai mitä?
Lehtisen väitöskirjan yhteiskuntakäsityksestä jää sekavahko kuva, minulle ainakin. Välillä se on differoitunut, välillä funktionaalinen. Yhdenkään tieteilijän en ole koskaan nähnyt avaavan käsitettä modernisaatio, ei myöskään Lehtinen. Mitä on modernisaatio, minä en tiedä enkä välitä. Lehtisellä vilahtaa myös sana myöhäismoderni sekä postmoderni tieteenteoria. Onpahan siinä virikkeitä.
Oikeudellisuudesta sopimuksellisuuteen ja muut tämänkaltaiset muutokset lähentävät yhteiskunnan osajärjestelmiä toisiinsa, arvelee väitöskirja (s91). Kuka olikaan se sosiologi, joka muinoin puhui funktionalismista, oliko se periamerikkalainen Parsons vai Merton vai kuka. Tiede palaa aika ajoin tutuille poluille, tiede ja yhteiskunta konservoituu.
Sanna Lehtisestä myöhäismoderni politiikka saa hyvän konsensusfilosofin, kirkon helmasta politiikan alttarille.
Vielä kun tietäisi mitä on parapolitiikka?
Mitä on Euroopan sosiaalinen malli?
”Euroopan sosiaalisessa mallissa on kyse kilpailukykyisten ja yhtenäisten yhteiskuntien luomisesta Eurooppaan” (s15).
Luepa tuo uudestaan.
Sosiaalisuus on siis yhtä kuin kilpailukyky tai yhtenäisyys. Eikö kilpailu tarkoita vastapuolen voittamista, lannistamista, ties tuhoamista? Sekö on sosiaalisuutta, Euroopan sosiaalista mallia? Kuulostaa kiviniemeläiseltä tai kataismaiselta.
Postmoderni tieteenteoria?
Väitöstutkimuksessa ”käsitteitä lainattiin eri tieteenaloilta ja niitä on pyritty käyttämään kirkkososiologisessa kontekstissa postmodernin tieteenteorian mukaisesti” (s33).
Postmoderni tieteenteoria, mitä se on? Alaviite kertoo: postmoderni tieteenteoria lähtee siitä, ettei sosiaalisesta todellisuudesta ole mahdollista saada kokonaista kuvaa. Tarvitaan samanaikaisesti useita eri näkökulmia. Asioita on tarkasteltava naapuritieteiden käsitteitä ja teorioita hyödyntäen uutta oppien ja luoden.
Hyvin sanottu, yhdyn. Mutta miksi eduskunnassa Katainen ja Urpilainen hokevat että vaihtoehtoa ei ole, että tämä on Suomelle ainoa mahdollisuus, muuta näkökulmaa tai edes Vapaavuoren tulokulmaa ei ole. Voisivatko eduskunta-avustajat Lehtisestä alkaen opettaa ministereille postmodernia tieteenteoriaa?
Miten olisi kulttuurieurooppa?
Ammattitieteilijät ja poliitikot hokevat toisilleen aina samoja sanoja ja käsitteitä. Milloin kilpailukyky, milloin elvytys, milloin sosiaalinen malli. Miksei kukaan keksi Kulttuuri- Eurooppaa? Siinä olisi kirkolle se tuhannen taalan paikka. Vai juuttuuko kirkko Sanna Lehtisen mainitsemaan ”uskonnon opilliseen eli dogmaattiseen ulottuvuuteen” (s80).
”Eurooppalaistumisen myötä ev.lut. kirkko on lähentymässä kalvinismin ja katolisen kirkon sävyttämiä poliittisten kulttuurien malleja” (s91). – Ahaa, italialaisuutta pohjan perille, miksipä ei.
Älä kysy oikeuksia, tee vain sopimuksia
Vuosisatojen ajan Eurooppaa ja yhteiskuntaa on rakennettu oikeuksien pohjalle: perustuslaki, perusoikeudet, ihmisoikeudet, muut lait. Tänään oikeudet heitetään roskiin. Tilalle tulevat sopimukset.
Euroopassa sopimuksellisuutta ajaa erityisesti EU. Managerointi (new public management) muuttaa julkisen hallinnon piilosopimuksiksi: tulossopimukset, tilaaja-tuottaja, työntaja/työntekijä, kunnat ja aiesopimukset. ”Julkinen sektori ei kykene vastaamaan monitasoisiin sosiaalisiin ongelmiin”, perustelee Lehtinen. Järjestöt eivät alistu tulosohjaukseen. Niinpä sidotaan seurakunnat EU:n hankkeisiin, tuskin vastoin tahtoaan. Onko tämä juoni, ovelaa kumppanuutta?
Sopimuksellisuus on ylhäältä ohjattua ja linjassa EU-politiikan kanssa, kertoo väitöskirja. Sosiaalinen ulottuvuus alettiin nähdä kustannusrasitteena (Lissabonin strategia), se ei vahvista riittävästi kilpailukykyä ja taloutta. EU 2020-strategia siirtää painopistettä yhä lisää maksukykyisten ulottuville jättäen muun väestön kirkon ja perheiden huostaan. Universaali vastuu katoaa.
Sopimuksellisuuteen liittyy pakottavia piirteitä, EU-rahoitus on vertikaalista. Jos julkinen rahoitus kanavoituu vain sopimusten kautta, paikallinen toimijuus voi kaventua, passivoitua ja kadottaa aloitteellisuutensa. Käykö näin myös seurakunnille, kysyy Lehtinen.
Hankkeillaan EU sitoo osapuolet omiin intresseihinsä. Euroopan integraatio elävöittää uskontoa. Eli miten tämä nyt siis menee? Intressi vai uskonto? Vai intressien uskonto?
”Suomesta puuttuu oikeudellisesti sitova kirjallinen sopimus valtion ja kirkon väliltä”, suree Sanna Lehtinen. ”Tällä hetkellä kirkon ja valtion välillä vallitsee korkean tason luottamuksen sopimuksellisuuden tila.” – Totta, piispat ja tuomiorovastit viihtyvät valtiopäivien avajaisissa. Mutta olivatko arkkipiispa Mäkisen ja piispa Askolan kriittiset joulupuheet vain joulupuheita? Entä kai Kai Sadinmaan puhunnat seimen hämärästä, Jeesus-lapsen ääreltä?
Sekularisaatio vai sakralisaatio?
Viikkoa ennen Sanna Lehtisen väitöstä väitteli Aallossa (Taik) Tuula Moilanen japanilaisesta puupiirroksesta. Moilasen väitöskirjassa todettiin Japanin lopullisesti maallistuneen. Lehtisen mukaan Euroopan integraatio elävöittää uskonnon Euroopassa. Kulkevatko Japani ja Eurooppa näin eri suuntiin? Uskontoko Euroopan elvyttää?
Rahan teologia ja Euroopan kirkot
Taannoin Jaana Hallamaa kirjoitti kirjan ’Rahan teologia ja Euroopan kirkot. Lopun ajan sosiaalietiikka’. Lyhyt poiminta kirjasta:
”On vaikea nähdä, kuinka hyvinvointivaltion dilemmasta voitaisiin päästä palaamalla takaisinpäin, omaksumalla kristillistä tai muutakaan arvojen yhtenäisyyttä edellyttävää ideologista kertomusta. Eurooppa on maallistunut lopullisesti… Kristinuskon kertomuksesta ei ole enää maallistuneessa maailmassa kaikille yhteiseksi arvojärjestelmäksi. Tästä huolimatta Eurooppaa ja eurooppalaista ihmistä ei voi ymmärtää ilman kristinuskoa… Kristinuskon kertomukseen sisältyvät arvot ja ihanteet tarjoavat yhä monille aineksia rakentaa hyvää yhteiskuntaa, sosiaalietiikkaa, joka ei lopu tänään.”
Sanna Lehtinen: Julkisen sektorin apulaiset, kansalaisyhteiskunnan talkoolaiset.
Sosiaalipolitiikan junttura, paikallista määrittelyäkö (sosiaalitupo)
Tuula Moilanen: Japanilainen puupiirros ajan ja ikuisuuden peilinä.
Ajatelmiani Moilasen väitöskirjan pohjalta
Jaana Hallamaa: Rahan teologia ja Euroopan kirkot. Lopun ajan sosiaalietiikka.
Kai Sadinmaa: Vallanpitäjien vapahtaja. (muitakin)
Kaarle Hämeri: Kaksi vai kolme tehtävää
essee.net 