Tästä voisin kirjankin kehitellä

• 

  Friedrich Schillerin jalanjäljille

Valikoin Uuden Suomen ja essee.net -sivujen kirjoituksistani paketin, 54 juttua. Pakettia voinee kutsua nettikirjaksi. Kukin kirjoitus avautuu klikkaamalla.

Seuraava vaihe voisi olla painettu kirja. Tai virtuaalinen hyperkirja. Elokuva tai youtuubi menee ehkä liian vaikeaksi.

Nykyään pitää pitsata (pitch), tuotteistaa, brändätä, flirtata, esittää. Korkeasivistys, yliopistot Aallosta, Helsingistä ja ihanasta slushista alkaen on pitsausta. Oi ihana esitystalous. – No, ehkä mekin osaamme jos haluamme.

Ilokseni huomasin, että Ihanien ihmisten kirjaan valikoituneista jutuista yksikään ei ollut kelvannut Uuden Suomen tasokkaaseen karuselliin. Karsinta kuvastanee syvempää arvopohjaa jollaisen Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi kertoo elähdyttävän HS:n toimituspolitiikkaa. Onnitteluni laatumedialle, US ja HS.

Nettikirjan piti alunperin olla Helsingin kaupungin hullutuksien kooste. Löytyy sitäkin, kirjan viimeisestä osasta. Feminismiin, maahanmuuttajiin ja maailman kulttuureihin minä kuitenkin hurahdin.

Tarjoan kahvit sille joka löytää jutuistani rasismia, natsismia tai fasismia. Toki kahdet kahvit tiedän menettäväni, ne menee Helsingin Sanomien toimittajille. Hehän tekevät työtään syvemmästä arvopohjasta käsin.
Ihania ihmisiä. Valikoima ja kirjaluonnos.

Kaius Niemi: Työn merkityksellisyydessä on suuri myönteinen voima. HS 26.3.2017.

 

Juna hiljaista miestä kuljettaa, on takanansa kokonainen kansa

Juna hiljaista miestä kuljettaa. Ja matkan pää on siirtotyömaa.

Hiljainen mies torilla, turvapaikanhakijoiden teltan edustalla

Noin laulettiin 1960-luvulla.

Hiljainen mies istuu Helsingin Rautatientorilla, turvapaikanhakijoiden teltan edustalla. Kukaan ei häntä huomaa, kukaan ei hänelle puhu. Mies istuu yksin. Hän  katsoo eteensä maahan.

Kuka onkaan se mies
Mikä on se maa

1960-luvun siirtotyöläinen oli isäni tai veljeni tai se olin minä.  Tämä mies ja me, me olemme yksi, me olemme sama. Koen olevani tuo mies teltan edustalla.

Oi, armas Suomi, mitä hälle se antaa
Hän parakin luona patjaa kantaa
Ei paljoa puhu
Vaan takanansa on monta muuta
Kokonainen kansa

 

Helsinki on keisarien Rooma, Suomi on Pompeji

Kuvittelin Pompejin raunioksi josta kaivellaan esiin seksimaalauksia. Noin ei ollutkaan. Pompeji on jämäkkä, tiivis, tarkasti jäsentynyt kaupunkijäänne. Hahmon ja sen rajat tunnistaa joka askelella. Kaupunki on rakentunut kumpareelle kuten Kumpula Helsingissä. Suuri se ei ole, ehkä kilometri kertaa puoli kilometriä.

 

”Suomen kansaa ei ole olemassa”

Oheinen otsikko löytyy Lapin Kansasta ja Aamulehdestä. Juttu täyttää neljä sivua, kaksi aukeamaa. Avoimen yliopiston luentoa vetänyt professori Hannu Sariola mainitsi tuon jutun moneen kertaan ja sanoi että nettisivulla jutulle kertyi muutamassa päivässä 30 000 tykkääjää. Siis 30 000.

Lehden juttu ei polemisoi nationalismin puolesta eikä vastaan, ei edes mainitse nationalismi-sanaa. Juttu nojaa tieteeseen.

Myös Avoimen yliopiston teemana sattui olemaan historiakäsitys Suomessa. Kuulijoita oli salissa satoja, loput netissä (luentotallenne tässä).

Suomen väestö on alkuperältään tilkkutäkki, sekalainen seurakunta, poikkeavien heimojen maa. Maahantulijoiden kielet olivat yhtä erilaisia kuin ranska, italia ja espanja. Ei siis ollut edes yhteistä kieltä.

 

Canth, Cecile, Tsehov, narodnikit, bolsevikit, bolsevismi Suomessa tänään

Asento on uhmakas. Sanoissa on kiihkeää hehkua. Kädet nousevat naisellisessa kaaressa, viuhkaksi ojentuneet sormet viskovat syytöksiä.

Hän on Minna Canthia esittävä Cecile Orblin Kansallisteatterissa. Komeesti sanoo Suna Vuori: Cecilen Minna pulppuaa intuitiivista intelligenssiä.

Minna Canthin aika, 1800-luvun loppupuoli oli sosiaalikriitikkojen aikaa Suomessa ja Venäjällä. Kansanystävät, narodnikit, sosiaalianarkistit näkivä maaorjuuden lakkauttamisen valheellisuuden (1861), vaativat maareformia, halusivat kehittää maaseutumaista Venäjää. Jos Venäjä olisi saanut kehittyä niiden ajatusten pohjalta, näkisimmekö tänään kulturellin, avoimen, kansalaislähtöisen maan. Oli suunnaton onnettomuus, että työläisretoriikkaan nojanneet bolsevikit (olivatko he bolsoi, enemmistö vai vähemmistö) saivat vallan, tuhosivat vastustajansa, tuhosivat maaseudun ja jopa koko maaseutuväestön. Se on historian suurimpia onnettomuuksia ellei suurin.

 

Lauri Viita, minä ja Mirkka Rekola

Veistos Pispalan harjulla, kaksi järeää kiveä liki toisiaan. Jalustassa lukee Lauri Viita. Tuuli tuivertaa, ei taivu kivinen patsas, ei tainnu. Takana taivas avartuu. Harju laskee nousee, laaksoutuu.

Tänään (18.12) Lauri Viita viettäisi toisen vuosisatansa ensipäivää. 100 vuotta tuli täyteen eilen (17.12). Nuori mies hän olisi, luomiskausi aluillaan. Pilvien kiito myrskyävällä taivaalla näkyy veistoskivien välistä. Niin myrskysi myös Viidan mieli. Näsijärvi työnsi ja Pyhäjärvi veti.

Viita oli väli-ihminen. Työläinen vai ei, totinen vai leikkisä, lukenut vai ei, konkreetti vai taivaan kävijä, perinteinen vai moderni, realisti vai imagisti? Esitosi, totuuksien purkaja. Kielen avaaja. Puuronkeittäjä?

 

Globaalien ajatusten avaruus – kukkenheim-satu

Sisään menen, tottakai, museokortilla. Kahveja en osta, se on liian kallista. Etsiydyn seinustalle, mielellään niin että näkymäksi avautuu meren aava ja että katse ei osu Kauppatorin kylmänvalkoisiin levyseiniiin, palaceihin, kaupungintaloon, presidentin lättänään, maailmanpyörään on silläkin nimi, dynamiittia vaan alle, jätteeksi koko roska, kalasataman kuopan täytteeksi.

Rahaa ei museo minulta saa. Mutta kukunorin saatte, saturunoelman, kalaharilta vuoristojärvelle. Tai saatte moreenin, veden voiman, näsijärvi työnsi ja pyhäjärvi veti, kutomon huminan, arojen pehmeän puuvillan. Tällainen syntyy vain globaalissa taideilmastossa, petsatun puuseinän suojissa, ajatusten avaruudessa, meren välkkeessä, tuulen tuiveessa.

Mutta helsinki, se vain kaivaa kuoppaa, valaa betonin, liekö onttoa sekin, murenee. Ei ole tämän minun kaupunkini, hiili tupruaa, ylimieli kukoistaa, kukkenheim kaatuu.

 

Ideauutiset 26.9.2016 (muistiinpanoja seminaareista, tilaisuuksista)

• EU:n sosiaaliset oikeudet
• Ihmisoikeusvalvonta
• Talous uskontona -seminaari
• Ääriliikkeet / eduskunnan Tutkas
• Eriarvoisuus / Suomen Pankki
• Finanssivalvonta, sijoittajavastuu
• Mirkka Rekolan ajankohtaisuus
• Lauri Viita, nonsense
• Noemi Szecsi, unkarilainen kirjailijaveijari

 

 

Sivistystä kaiken maailman johtajille – arabien opetus Suomelle ja maailmalle

Viisauden talo, kirjan etukansi.

Ehdotan Jonathan Lyonsin kirjaa Viisauden talo lahjaksi Sipilälle, Stubbille ja muille. Kirja avaa näkymiä nykypolitiikan ja maailman tunkkaisuuteen.

Lyonsin kirja kertoo arabialais-islamilaisen kulttuurin kukoistuksesta keskiajalla. Noihin aikoihin Eurooppa oli takapajuinen reuna-alue. Tiedollinen, älyllinen, sosiaalinen ja poliittinen kehitys Euroopassa oli sammunut – tämä kuulostaa miltei nykyajalta.

Arabikulttuuri oli avautuvaa, uteliasta, etsivää, kehittelevää, kokeilevaa. Se avautui maantieteellisesti itään (Kiina, Intia, Persia), länteen (antiikin Kreikka) ja etelään (mm. Egypti). Euroopasta ja pohjoisen suunnasta saatavaa ei ollut.

Arabikulttuuri oli avaramielinen uskonnon ja tietämisen suhteen. Se avautui myös sosiaalisesti. Julkisiin tehtäviin pääsi älyllisten näyttöjen perusteella eli esiintyi sosiaalista nousua. Myös poliittisesti arabikulttuuri avautui; kilpailtiin kirjallisuuden, kirjastojen, tieteen ja taiteen suosimisella. – Vertaa tätä aikamme Suomeen: tutkijoita ja tiedettä pilkataan, poliitikot rmäärittävät tieteen kysymykset, filosofia, kirjallisuus, humanismi ja tiedeväki ajetaan ulos yliopistoista ja maasta. Olemme palanneet Euroopan pimeään keskiaikaan.

Mistä kumpusi arabikulttuurin älyllinen nousu miltei vuosituhannen ajaksi? Miksi kulttuurit ylipäänsä kukoistavat tai taantuvat? Näitä kysymyksiä on pohdittu useissa kirjoissa, muun muassa näissä:

• Viisauden talo (Jonathan Lyons)
• Verkottunut ihmiskunta (McNeill)
• Tykit, taudit ja teräs (Jared Diamond)
• Miksi maat kaatuvat / Why Nations fail  (Acemoglu ja Daron)
• Niall Fergusonin teokset

McNeill ja Diamond korostavat luonnonoloja. Lähi-Itää on kutsuttu hedelmälliseksi puolikuuksi. Vanhat mantereet kasvi- ja eläinlajeineen leikkaavat vaaka- ja pystysuunnassa, mikä mahdollistaa vuorovaikutuksen kaikkiin ilmansuuntiin toisin kuin Amerikan mantereella joka on pystysuora ruikula ja keskeltä poikki. Välimeren pohjukoissa ihmisten ajatukset, keksinnöt ja ideat pääsivät kohtaamaan ja ruokkimaan toisiaan. Parhaimmillaan tästä kumpusi avaramielinen vuorovaikutus, uteliaisuus, kohtaaminen, liikkuvuus, leikkisyys ja kokeilevuus.

Jonathan Lyonsin kuvaus arabikulttuurista on runsas ja monipuolinen. Tiivistäisin sen seuraavasti:

• maantieteellinen liikkuvuus
• älyllinen liikkuvuus (uteliaisuus, avaramielisyys, kokeilevuus)
• sosiaalinen liikkuvuus
• poliittinen liikkuvuus (heimohierarkiat murenivat)

Mikään kulttuuri ei kehity eristyneenä, tyhjiössä. Kulttuurit syntyvät toistensa vaikutteista ja avoimuudesta. Antiikin Kreikka sai vaikutteensa idästä. Arabikulttuuri imi vaikutteita takaisin, käänsi antiikin Kreikan kaikki kirjat arabiaksi. Espanjan kautta arabien tuotos alkoi tihkua Eurooppaan (käännösliike ja tienraivaajat mm. Abelard). Miten on tänään? Islam nähdään pelkkänä pahuutena, rajat ja portit suljetaan, vuorovaikutus on päättynyt. Nykymaailma on tunkkaisista tunkkaisin.

 

Näin Jonathan Lyons kuvailee arabikulttuuria:

Tietoa ja oppineisuutta arvostettiin. Hallitsijat kilpailivat tieteilijöiden kutsumisella, kirjastojen suuruudella, taiteen suosimisella. Uskonnon ja tieteen vuoropuhelua suosittiin, oppineet ajateltiin profeettojen perillisiksi. Tieteellinen kirjasivistys oli jopa uskonnollinen velvoite päinvastoin kuin Euroopassa, jossa oppineisuus oli halveksittua ja kiellettyä (mm. kirkkoisä Augustinus).

Arabikulttuurin levittäytyminen kolmen maanosan alueelle loi tilaisuuden löytää ja omaksua perimätietoa ja kulttuureita jotka muuten olisivat jääneet eristetyiksi. Sivistysten välille palautui yhteydet, tietämykset sulautuivat. Arabikeskukset olivat ajatusten, uudistusten, oppimisen ja kulttuurivaihdon maailmanlaajuinen markkinapaikka. Oppineet vaihtoivat ajatuksia ja oppeja keskenään. Etsikää tietoa vaikka Kiinasta. Merkittävä käännekohta oli intialaisten oppineiden kutsuminen. Kehittyi älyllinen liike, jossa oppiminen ja tieteenteko nähtiin dynaamisena prosessina, yksi askel oli materiaalia seuraavalle. Arabit käänsivät kaikki kreikkalaiset tieteelliset ja filosofiset teokset. Tätä jatkui satojen vuosien ajan keskeytymättä. Tiedollinen kokonaisuus käsitti fyysiset tieteenalat ja metafysiikan. Antiikin lähteitä käytettiin lähtökohtina, ei omaksuttavina päämäärinä, niitä kommentoitiin ja muokattiin.

Lyonsin mukaan hallinnon virkoihin pääsi älyllisten saavutusten perusteella. Tämä ja kaupunkien synty murensi vanhan hierarkiajärjestelmän. Vallitsi sosiaalinen liikkuvuus ja älyllisten mahdollisuuksien tasa-arvo – vertaapa tätä taas meillä tänään.

Valtaeliitti tuki kirjailijoita ja perusti kirjastoja. Bagdadin Viisauden talo oli tieteellinen ja älyllinen keskus sekä suuri kirjasto. Tietoa välitettiin eikä pantattu. Moskeijoissa luennoitiin ja keskusteltiin. Syntyi uudenlainen kaupunkikulttuuri. Bagdad suunniteltiin Eukleideen geometristen oppien mukaan – vertaa Helsingin nykyinen kaupunkisuunnittelu.

Arabikulttuurin keksimää tai muualta välittämää olivat muun muassa: Maapallon ympäryksen mittaaminen aavikolla auringon varjon ja kulman avulla (Erastotheneen kokeen toisto), tulos oli erinomainen. Numerot ja kymmenjärjestelmä, maailma äärettömästä äärettömään voitiin ilmaista kymmenellä merkillä. Irrationaali luku, trigonometriset funktiot. Arvoitukseksi jäi paralleeli. Nolla ja paikkamerkinnän rooli laskennassa.  Kehiteltiin algebra, numerolaskenta (mikä tuottavuusloikka). Paikan, tilan, sijainnin, suunnan ja navigoinnin kekseliäisyys. Ympyräkaupungin idea Eukleideen pohjalta.

Onko nykyisellä ”länneksi” kutsulla maailmalla oikeus ylenkatsoa arabikulttuuria ja islamia, ainakaan historian valossa?

Missä on Viisauden talo tänään? Ei ainakaan Suomessa, ei eduskunta, ei hallitus, ei Akatemian strateginen tutkimusneuvosto. Entä yliopistot, aalto ja hooyy? Tai internet? Piilaakso? Cern, niin miksei, viisauden suuntaan.

Missä on uteliaisuus, avaramielisyys, vuorovaikutus? Tähänkö on tultu valistuksen ja modernin tiellä? Mihin ihmisen äly ja kulttuuri kadonnut? Täällä huudetaan: rajat kiinni, ulos maasta, veri verestä. Suomi on maailman takapajula, eikä vain Suomi.

Miksi maat kaatuvat -kirjan perussanoma on, että valtiot menestyvät tai kaatuvat sen mukaan miten sisäänottavia (inklusiivisia) tai ulossulkevia (eksklusiviisia) niiden instituutiot ovat.  Kummanlainen on nykysuomi ja nykymaailma? Kaikkea elitisoidaan, taloutta, politiikkaa, tiedettä, yliopistoja, kaikkea rakennetaan suljettujen professioiden ja mukahuippujen varaan. Hiljainen kansa pakenee nurkkiin, alkoholiin tai uskonliikkeisiin kuten keskiajalla Euroopassa. Meillä on väärä hallitus ja väärä politiikka. Stubbille ja Sipilälle pitää antaa luettavaksi Lyonsin kirja tai kirja Miksi maat kaatuvat.

Sivistystä kaiken maailman johtajille.

Lyonsin kirja antaa ymmärtää, miksi Eurooppa pysyi tuhannen vuoden ajan takapajuisena sekä miten ja mistä käynnistyi vähittäinen nousu. Eurooppaa jumitti moni asia, aluksi Rooman luhistuminen, sitten katolinen kirkko, älyllinen pysähtyneisyys juuri kirkon takia, feodaalinen jäykkyys ja sosiaalisen liikkuvuuden puute. Eurooppa oli hierarkioiden varaan rakentunut eliittien kehto.

Katolinen kirkko loi jyrkän kahtiajaon omien oppiensa ja kansanelämän välille, kansa pakeni lahkoliikkeisiin tai kuoli ruttoon. Opillinen kahtiajako ja kirkon vallankäyttö jähmetti älyllisen kehityksen Euroopassa vuosituhanneksi, ties pariksi. Kumman anti, islamin vai kristinuskon on historian valossa ihmiskunnalle ollut suurempi? Ristiretket olivat paavien veristä valtapolitiikkaa, ei mitään muuta. Kirkko ei kyennyt parempaan kuin kohdistamaan harhautuneen laumansa ja sen väkivallan idän vääräuskoisiin, sanoo Lyons. – Millä oikeudella te siis tuomitsette islamin ja suitsutatte kristinuskoa?

Mistä ja miten valtahierarkian murtumat alkoivat? Aluksi yksittäisten älykköjen toimesta. Abelardia Lyons erityisesti kehuu. Abelard sanoutui irti Euroopan älyllisestä umpiosta, meni tutkimaan arabien tiedettä paikan päälle ja välitti sitä Euroopalle. Kirjallisuuden käännösliikkeet olivat olennaisen tärkeitä; ensin arabit käänsivät kreikasta arabiaksi, sitten Euroopan älyköt arabiasta latinaksi tai kansankielille. Euroopan kulttuurinen nousu käynnistyi yhteiskunnan reunoilta, syntyi kiltoja, yliopistoja (kirkon katedraalikoulut jäivät toiseksi), feodaaliorjia pakeni kaupunkeihin, kaupalle avautui väyliä itään. Kirkon kiellot, pullat ja pannat, ulosajot yliopistoista tai poltot eivät enää tehonneet.

Nykykielellä sanoen  ”dosentit” pohjustivat Euroopan nousun.

Päätelmiä ja opetuksia nykypolitiikalle:

• Kaiken perusta on maailman eri kulttuurien vuorovaikutus, keskinäinen hyväksyvyys, liikkuvuus, sisäänpäästävyys.
• Kaikkien ihmisten älylliselle uteliaisuudelle ja toiminnalle on avattava portit.
• Hierarkiat työelämästä, yritysmaailmasta ja muualta yhteiskunnasta on purettava.
• Tiedepolitiikan ”huippuajattelu” on poistettava.
• Valtioiden, elinkeinoelämän ja valtaapitävien tiedeohjaus on purettava.
• Sosiaalinen liikkuvuus on avattava. Instituutiot muutettava sisäänpäästäviksi, väylät auki.
• Politiikan monopolien ja professioiden ( = edustuksellisuuden) tilalle avautuvuutta, osallisuutta, digitalisaatiota, nettiä.

Viisauden talo

Into-kustannus, kirjan esite

 

Maailma nousee satujen voimalla, niin myös Suomi

Suomi ei nouse roboteilla. Ei kolmikannalla. Ei talouskasvulla. Ei yhteiskuntasopimuksella. Ei kilpailukyvyllä. Ei Slushilla eikä ict:llä. Ei Sipilän hallituksella. Sadut nostavat Suomen.

Nauratte. Entä jos asiassa on perää, sittenkin. Sadun paikalle voidaan kirjoittaa tarina, kertomus, novelli, kuva. Mitä tarinat ovat saaneet aikaan maailmassa?

Maailmanhistorian suurimpia tarinoita on ollut kristinusko (miksei muutkin uskonnot). Kristinusko on tarinakokoelma, satupaketti. Se syntyi taisteluna Rooman veristä väkivaltaa vastaan. Mitä on Rooman mahdista jäljellä tänään, ei mitään. Sen sijaan kristinusko leviää yhä vaan, nyt etelän maissa ja Kiinassa, erityisesti helluntailaisuutena. Kumpi siis voitti, tarinat vai poliittinen valta?

Palataan uskontoihin, kunhan ensin vilkaisemme maallisempaa tarinointia.

Helsingin kirjamessuilla oli veikeä venäläiskolmikko, kirjailijat Jevgeni Babuskin ja Aleksandr Snegirjov sekä kriitikko Valerija Pustovaja, noin kolmekymppisiä. Kolmikko julisti venäläistä evankeliumia, ilosanomaa. Itseään he kutsuivat sosiaalisen toiminnan kirjailijoiksi. Suomalaismedia ei kolmikkoa edes huomannut.

Näin Jevgeni: Olen nyt ollut Helsingissä kolme päivää. Raitiovaunuissa ihmiset istuvat suljetuin kasvoin, niin on myös Moskovassa. Minulle on mysteeri, mitä nämä hiljaiset ihmiset ovat. Tuntuu kuin heiltä puuttuisi sisäinen maailma, he eivät voi ilmaista itseään. Venäjällä älymystö pitää heitä roskaväkenä. Hiljainen kansa on helppo opettaa vihaamaan, aina löytyy kohteita: Tsetsenia, Ukraina, Syyria. Lyö lähinnä olevaa, kylvä ristiriitaa, luo pelon ilmapiiriä. Venäjän nykysotia tämä hiljainen massa pitää oikeutettuina. 80 % heistä ei ole koskaan käynyt ulkomailla.

Me kirjailijat laskemme kivijalkaa, Jevgeni jatkoi. Ihmiset täytyy pelastaa pelosta. On kirjoitettava tarinoita, tarjottava suunta ylös. Kirjoitamme satuja köyhille ja yksinäisille, hylätyistä hylätyimmille. Kerromme ihmisten yksinäisyydestä. Sankareita ovat he.

Lapsuuteni kylässä on kartanon raunio, se on imperiumin raunio, kertoili Aleksandr ja kysyi, mikä on Venäjän uusi rakennus? Sen tarkoituskin on epäselvä.

Mikä on Venäjän tarkoitus? Nuoret kirjailijat sitä hakee, tuskin kukaan tietää. Entä mikä on Suomen tarkoitus, kirjailijat eivät sitä hae, tuskin tiedostavat koko kysymystä. Mitä me teemme Jari Tervon lauantai-vitseillä? Emme mitään. Menkööt kotiinsa, nämä suomalaishöpöttäjät.

Suomen kirjallisuuden trendi on dystopia, pahan yhteiskunnan kauhukuvat, kertoo Hanna Samola joka hakee Tulenkantaja-palkinnon saajaa (Aamulehti 6.11.2015).  Onnellinen rakkaus ei kiinnosta enää ketään.

Suomi on nyt vailla suuntaa ja tarinaa, kirjoittaa Jani Halme Kauppalehdessä 2.11.2015. Mutta näin onkin hyvä, jatkaa Jani, koska silloin on pakko vaihtaa kirjoittajaa. Uudet tarinat lähtevät alhaalta ja sisältä. On novellien aika.

Suomi saadaan kuntoon satujen voimalla, otsikoi taidekriitikko Katri Kovasiipi Aamulehdessä 10.9.2015. Sadut kasvattavat uskoa merkitykselliseen elämään ja oman selviytymisen mahdollisuuksiin. Ellemme opi saduista, mikä on hyvää ja mikä huonoa, tulee taiteestakin löysää ja sekavaa velliä. Suomen kulttuurielämässä velloo mitäänsanomattomuus. – Uskotaan Katria, murenihan Roomakin tarinoiden edessä. Herkkyyttä maailma huutaa. Herkkyys kantaa ihmisen.

Taidemaalari Susanna Vuorio kuvaa katujen ja yksinäisten kotien näkymättömiä ihmisiä, varjossa ja syrjässä eläviä kiihkottomasti ja toteavasti. Viisas oppii myötätunnon avulla, samaistumalla toisiin, Susanna sanoo. Maalausteni henkilöt ovat kysymysmerkkejä olemassaolon luonteesta, elämän tarkoituksesta.

Kulttuuri, joka kadottaa keskeiset päämäärämerkityksensä ja yhdessä tekemisen mielen, joutuu kriisiin, sanoo Sara Heinämaa (HS 7.11.2015). On aika puhua Suomen kriisistä merkityskadon käsittein.

Suomessa on kasvamassa kyynisten nuorten sukupolvi. Merkityksettömyyden tunne voi syntyä koulussa ja laajentua koskemaan koko yhteiskuntaa. Näin kertoo Akatemian tutkimustiedote.

Suomen nykykirjallisuudesta on turha etsiä Pyhää Henkeä. Oli kerran eräs – Jaakko Juteini: arvon mekin ansaitsemme, Suomenmaassa suuressa. Olisipa meillä tänään Jaakon ja Venäjän Valerijan henkeä.

Nostaako kirjallisuus meitä? Aleksi Kiven Nummisuutarit (Kansallisteatterissa) kääntyy lopussa kohti mystiikkaa. Sekö on ratkaisu, ei. Miksi herkkyyden mestari Anton Tsehov antautui! Kansallisteatterin Vanjassa ihmiset olivat aluksi täynnä toivon ja tekemisen näköalaa, mutta mihin kaikki päätyy? Sonja alistuu selaamaan tilikirjaa kuin VTV:n johtavat tuloksellisuustarkastajat ja tuloksellisuustarkastusneuvokset konsanaan Suomessa tänään. Vanja-enon professori pakenee nuorikkoineen tietämättä mihin, Rostoviin. Mikä siis on Venäjän tarkoitus? Ovatko pako ja elämän latteus ratkaisuja? Missä on itsetunto, tekemisen ilo ja riemu? Mihin katosi Pyhä Henki, ehkä revisioviraston (VTV) perimpään nurkkaan.

Ratkaisu on, kukako sen löysi. Venäläiskirjailija Mihail Siskin: rakkauden etsintä on kumouksellinen teko. Siskinin isoäiti eli läpi 1900-luvun, vallankumouksen, sisällissodan, Stalinin ajan, maailmansodat, neuvostoromahduksen. Koko vuosisadan ihmisten oli vaiettava, mikäli aioit elää. Kautta hiljaisuuden isoäiti kirjoitti rakkauskirjeitä. Niista kirjeistä Mihail Siskin kokosi romaanin Sinun kirjeesi. Isoäidin rakkauskirjeet ovat kumouksellinen teko, sanoo Siskin. Rakkauden etsintä kantaa. Maailma huutaa herkkyyttä, satua.

Talousnobelisti Edmund Phelps sanoo, että läntisen ta­lous­kas­vun yti­mes­sä oli ke­vyt ja liik­ku­va mie­li (Anu Kantola HS 11.8.2015). Tänään seikkailumieli on estynyt,  elämänmeno jähmettynyt. Joh­ta­mi­nen kes­kit­tyy ris­kien­hal­lin­taan ja te­hok­kuu­teen ( = Sipilän kilpailukykyloikka).

Kult­tuu­ris­sa mo­net kat­so­vat taak­se­päin et­sien tur­vaa us­kon­nos­ta, per­hees­tä ja kan­sa­kun­nas­ta, jatkaa Anu Kantola. Ennemmin tarvitaan seik­kai­lu­miel­tä. Ihmisten tulee saada toteuttaa itseään (vertaa Jevgeni). Maailma on satu, maailma on tarina, maailma on novelli.

Jevgeni, Aleksandr, Valerija, Katri, Jani, Jaakko, Susanna, Edmund, Mihail, Sara – kaikki he hakevat pohjimmiltaan samaa: raitiovaunussa nököttävän hiljaisen ihmisen nostamista itsetuntoon ja elämisen iloon, sysättyjen nostamista arvoon ja merkitykseen. On kirjoitettava satuja ja rakkauskirjeitä heille. Niin teen minä.

Voisivatko maallinen rakkaus ja henkinen usko löytää toisensa?

Kaksi vuosituhatta sitten Rooma alisti ja tuhosi Välimeren kansoja, mm. Palestiinaa. Väestö haki lohtua mistä vähänkin uskoi sitä saavansa. Joku yritti nostattaa kansaa vastarintaan. Yleensä heidät surmattiin. Yksi surmatuista oli Jeesus. Hänestä  jäi elämään monenlaisia tarinoita. Tarinat kiteytyivät ja niitä alettiin kutsua ilosanomiksi, evankeliumeiksi. Aiemmin evankeliumi oli tarkoittanut Rooman keisarin ilmoitusta kapinan verisestä kukistamisesta. Keisarin ilmoitus luettiin ensin roomalaisylimystölle, hyväosaisille. Jeesus-evankeliumin kuulivat ensin paimenet, yhteiskunnan alimmat. Jeesus ei syntynyt kuninkaan hoviin eikä rikkaan perheen keskelle, vaan köyhän tytön pojaksi. Tämä on jumalallista ironiaa, sanoo piispa Jolkkonen. Tarinoiden lohduttavuus – tulkaa lapsenkaltaisiksi, nälkäisten ruokkiminen – voimaannutti ihmisiä kuin ’maailman ihanin tyttö’ tänään.

Kahden vuosituhannen ajan sysätyt ihmiset ovat uskoneet löytäneensä turvaa alkukristillisestä ilosanomasta. Suomessa 1700-luvun kuolonvuodet ja kansan hämmennys, 1800-luvun nälkävuodet, 1900-luvun alun murrokset, viime sotien jälkeinen ahdinko ja lopuksi ns. suuri muutto maalta ovat luoneet kasvualustan herätysliikkeille, viimeksi 1900-luvun helluntailaisuudelle. Maailmalla helluntailaisuus leviää uskonnoista nopeimmin, Afrikassa, Kiinassa ja Brasiliassa, jossa mukana on myös liikemiesnokkeluutta ja hurlumheitä. Maailman helluntailaisiksi lasketaan noin 500 miljoonaa eli joka neljäs kristitty.

”Kun tuli helluntaipäivä, taivaalta kuului kohahdus, he näkivät tulenlieskoja ja tulivat täyteen Pyhää Henkeä.”

Suomessa helluntailaisia on noin 50 000, harmi että ovat ajautuneet omaan seuraansa. Kuunnellaan ja ymmärretään heitä. Toivoa ja lohtua me itse kukin tarvitsemme, kukin tavallamme ja ajallamme.

Voisivatko maallisten kirjailijain rohkaisevat sadut sekä uskovien taivaalliset tarinat lähentyä, löytää toisensa? Onko jokaisen ratikkamatkustajan jäätävä pois omalla pysäkillään, kadottava kulman taakse, mentävä yksinäiseen kotiin?
Lukemistoa

Babuskin, Snegirjov, Pustovaja (niukasti suomeksi, tässä vähän )

Mihail Siskin
Mihail Siskin: Sinun kirjeesi.
Helsinki Lit: Mihain Siskin ja Sofi Oksanen keskustelevat venäläisestä sielusta.

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja.
Sara Heinämaa: Suomen kriisi kadottaa yhteiset merkitykset
Anu Kantolan kolumni HS:ssä 11.8.2015 (mm. Edmund Phelps)
Puolet alakoululaisista kadottanut koulun merkityksen.  (Katariina Salmela-Aro)
Jani Halme: Suomi tarvitsee pieniä tarinoita. Kauppalehti 2.11.2015.
Susanna Vuorio. Saatat olla etsimämme henkilö/Mältinranta. Katso ihmistä (TS).
Kirjallisuudessa on naisten vuosi, jälleen (Hanna Samolan haastattelu). Aamulehti 6.11.2015. Jaakko Juteini: Arvon mekin ansaitsemme.
Vanja-enossa jäljelle jää vain tämä hetki. HS 19.9.2014.
Puolet alakoululaisista kadottanut koulun merkityksen. Akatemian tiedote.

Maailman ihanin tyttö.

Evankeliumit
Kuinka verinen evankeliumi muuttui ilosanomaksi. YLE 24.12.2012.

Valtiontalouden tarkastusvirasto: johtava tuloksellisuustarkastaja, tuloksellisuustarkastusneuvos

 

”Sisäisesti kaunis ihminen ei voi olla kuuliainen”

Kuuliaisuus ja ihmisen sisäinen kauneus eivät sovi yhteen. Todella kaunis ihminen ei voi olla kuuliainen.

Rakkaus ei ole kaupankäyntiä. Se on taidetta.

Nuo ovat poimintoja tv-ohjelmasta Kauneuden monet kasvot. Ohjelman Libanon-osassa islamiin uskovat naiset kertovat elämästään Libanonissa. Se on kaunein koskaan näkemäni tv-ohjelma.

Nuori naisrunoilija Joumana Haddad kertoo:

”On käsittämätöntä, kuinka kulttuuri joka on tuottanut kehoa ja seksuaalisuutta käsittelevää upeaa kirjallisuutta jo 900-luvulla, on nykyisessä tilassaan, takapajuinen ja pelkää seksuaalisuutta. Miksi naisen kehoa pidetään uhkaavana? Tästä on tullut keskeinen elementti kaikessa: kontrollissa, uskonnoissa, syrjinnässä. Miksi kulttuurimme on tällä tavalla taantunut? Tätä pohtimaan perustin lehden. Taistelen vapaan seksuaalisuuden ja itsemääräämisoikeuden puolesta. Samalla taistelen maallisen yhteiskunnan puolesta. Libanonilaisessa yhteiskunnassa unohdetaan naisen oikeudet ja naisen riippumattomuus. Kauneus ja erotiikka typistetään esteettisyydeksi. Tällöin ei voi puhua kauneudesta, sillä pinta ei tee ihmisestä kaunista vaan myös hänen sisimpänsä. Kauneutta on ihmisen sisäinen voima ja se millaisena hän näkee itsensä suhteessa muihin. Aivan liian usein naiset muodostavat käsityksen itsestään sen perusteella millaisina muut heitä pitävät tai millaisiksi muut heidät arvioivat. He ovat muiden silmissä kauniita ja kuuliaisia. Minusta todella kaunis ihminen ei voi olla kuuliainen. Ne eivät sovi yhteen. Meitä vaivaa turhauttava itsemme kieltäminen.”

Libanonilaisrunoilja Joumana Haddad

Islamia televisiossa opettava naishenkilö sanoo: ”Seksuaalinen nautinto on Jumalan lahja ja ihana asia. Opetan heitä ja puhun televisiossakin, vaikka muut mitä sanoisivat. Rakkaus ei ole kaupankäyntiä. Se on taidetta.”

Tärkeitä ovat usko, persoonallisuus ja kanssaihmisiin suhtautuminen. Ne tekevät ihmisestä kauniin. On tärkeää saavuttaa sopusointu tämän elämän ja tuonpuoleisen elämän välille, sanoo nuori tyttö.

Omien halujen kuuntelu ja toteuttaminen on tärkeää. Ihmisellä, myös naisilla on oltava oikeus elää, ilmaista itseään ja käydä ulkona, vaikka diskossa. Nuorten naisten elämää rajoitetaan säännöin. Sisäiset ja ulkoiset kiellot luovat ristiriidan, mikä estää omien halujen kuuntelemisen. On tärkeää että voin olla oma itseni henkilön kanssa joka myös on oma itsensä. Näin puhuvat naisopiskelijat.

Ihmiset eivät enää suostu elämään kahleissa kuten ennen. Ihmiset haluavat paeta ansaa johon sota heidät vei.

Kuinka ihmeessä Libanonissa myydään niin paljon leninkejä, oli Pariisissa ihmetelty. ”Kaunistautuminen on meille keino selviytyä ja osoittaa että olemme olemassa – mikä ei tarkoita että ajattelisimme vain kaunistautumista”.

Tv-ohjelman mukaan libanonilaisnaiset käyvät kampaajalla kaksi kertaa viikossa. Tukan tulee hulmuta tummana, pitkänä ja valtoimenaan. Huivi on tapa koristautua. Jumala ja islam eivät kiellä kirkkaita värejä.

Kauneutta janoava elämäntyyli – Therese Bohmanin Toinen nainen

Nuoren naisen kaipuun, itsetunnon ja uhman löydämme myös ruotsalaiskirjailijasta. Therese Bohman esiintyi lokakuun alussa Pohjoismaiden kulttuurikeskuksessa Helsingissä sekä Tampereen yliopistolla. Teoksellaan Toinen nainen hän on ehdolla Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Toivotan onnea.

Therese Bohman. Hänen kirjansa Toinen nainen on pohjoismaiden kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

’Toisen naisen’ päähenkilö on nuori tyttö joka tiskaa norrköpingiläisen sairaalan keittiössä. Hän on maailmaa vastaan yksin. Romaanin teema on vapaus ohjata omaa elämäänsä, lähteä ja kulkea omaa tietään ja unelmoida. Päähenkilö haluaa olla naisellinen flanööri, kuljeksija ajatuksissaan ja teoissaan, lukea kirjoja, kokea taidetta ja musiikkia. Tiskaus on monotonista vailla korkeampia ajatuksia. Tyttö on yksinäinen. Kunpa joku huomaisi, kaipuu, elämänpulssi.

Kirjaa miettiessäni kävelin vain ympäri kaupunkia ympäri, Therese sanoo. (Kuulostaa tutulta: kävellä ympäri kaupunkia, baana, satama, meri, valo, portaat, aurinko, sielujen ykseys.)

Toinen nainen etsii ideoita, paikkoja ja yhteenkuuluvuutta mutta ajautuu välitiloihin. Hänessä on halu elää sovinnaisuuksien ulottumattomissa, mutta se toteutuu itsetuhoisten valintojen kautta: miehinen taiteilijamyytti, älyllinen yhteenkuuluvuus, kaino hymy, intohimo.

Energia ja voima puuttuu nykyisestä kulttuurista. Keskiluokkaisten naisten ja feministien maailma tai yliopistomaailma on sulkeutunut ja rajallinen. He luovat vain uusia sääntöjä.

Jukka Mäkelän maalaukset

Maalausta on katsottava vailla mielessä olevaa esikuvaa tai tulkintaa. Herkkyys ja voima yhtä aikaa. Kaikki muu ja ulkopuolella oleva on toissijaista.

Jukka Mäkelä: Ristin tie.

Tervetuloa

Maailmassa on kauneuden saarekkeita, hyvyyttä ja suloutta. Etsitään niitä, huomataan ne ja rakennetaan niiden pohjalle.

Tervetuloa te islamia vastaan kapinoivat mutta siitä voimaa saavat hulmuvatukkaiset naiset. Teistä huokuu kypsyys, sisäinen kauneus. Teissä on itsetuntoa joka ei suuntaudu muita vastaan.

Välimeren pohjukassa on joskus elänyt sisäisen kauneuden kulttuuria ja kirjallisuutta. Haikuja siitä kumpuaa jälleen tänään.

Libanonin ja Beirutin raunioiden keskellä tai Norrköpingin sairaalakeittiössä elää etsiviä, kaipaavia naisia. Etsitään heidät.

Kauneuden monet kasvot, osa Libanon. YLE Teema. (nähtävissä lokakuu 2015)
Joumana Haddad
Therese Bohman
Herkkyys ja voima, Jukka Mäkelän näyttely Helsingin Taidehallissa.
Jukka Mäkelä (Timo Valjakka)

 

Hyvä, Aleksis

Suomalainen kirjallisuus ei oikein uppoa, se on jotenkin mielikuvituksetonta, kommentoi Marko Parkkola Helena Erosta joka facebookissaan ylisti Juhani Ahon Rautatietä, Mika Waltarin Vierasta miestä ja Liisa Hännikäisen Terhiä.

Pakko olla Markon kanssa jokseenkin samaa mieltä. Eli ei uppoa, nykysuomalaiset kirjailijat varsinkaan.

Juhani Aho oli – ehkä ilkeästi sanoen – pehmeä lössö. Paneeko Aho syrjäistä kansaa halvalla samaan tapaan kuin Kianto tai Joel Lehtonen tai edesmennyt Peter von Bagh, joka ylistää putkinotkoa osuvana kansankuvauksena. Syrjäinen kansa on pelkkä ihmettelijä, sivustakatsoja, mitään ymmärtämätön. Tällainen istuu myös aikamme poliittiseen ilmapiiriin ja syrjäisen kansan halveksuntaan. Eräskin tiedetoimittaja (Jarmo salmela) sanoi juuri, että sosmedia on pelkkää kissankuvien jakelua.

En yhdy Helena Erosen näkemykseen vanhasta kansasta häkeltyneinä kummastelijoina (Rautatie). He, tämä vanha kansa, olivat tarmokasta väkeä. He rakensivat omaa elinpiiriään, pystyttivät tupia ja kotia, rakensivat maata, he raivasivat, ottivat käyttöön uusia välineitä, koneita, lannoitteita, värkkejä. He veivät tavaraa markkinoille. Ja vaikka mitä, vaikka mitä.

Sittemmin tämä vanha kansa masennettiin ”rakennemuutoksilla” (sama toistuu tänä päivänä), heiltä vietiin arvo, heidät ajettiin maanpakoon tai urbaanikerjäläisiksi, toimeentulotukiloisiksi. Sitä he ja me olemme tänäkin päivänä.

Onko kirjailijaa joka ymmärtäisi tätä tapahtumaketjua ja olotilaa kuvata. Ei ole. Höpöttävät omia tissijuttujaan ja avioerojaan ja putouksia ja kuka tanssii kenenkin kanssa.

Aleksis Kivi, ehkä Väinö Linnakin – heidän tyypeissään on sentään iskevyyttä, omalähtöistä ylösrakentamista, kapinahenkeä, kykyä tulistua, tarttua kirveeseen Lallin lailla, ei pelkkää höyryveturin hölmöä kummastelua.

Hyvä, Aleksis.

 

Politiikan kieli on populismia – mitä on ”työllistäminen”

Mitä tarkoittaa sana ”työllistää”? Miksi meitä työllistetään? Miksei meitä oloteta?

Mistä tulee sana työllistää? Kuka noin epämiellyttävän sanan on keksinyt?

Kuvastaako työllistäminen itsellisyyttä vai itsettömyyttä? ”Työllistämisessä” on työllistäjä ja työllistettävä, subjekti ja objekti, toimija ja kohde. Kohde ei ole itsellinen. Kohteena olo on itsettömyyttä, vieraslähtöisyyttä. Vertaa sana työstää, se on itse tekemistä.

Politiikan sanasto on alistavaa. Emme sitä edes huomaa. ”Työllistää” on kohteeksi tai välineeksi alistamista.

Vertaa sana olo: olo – oleminen – olla – olottaa.

Olottamisessa me täytymme olemisella. Oloutuminen on itsessään olemista, itselähtöistä.

On kokonainen filosofian haara, joka peruskäsite on oleminen (Heidegger: oleminen ja aika). Eikö meillä siis ole oikeus olla, oloutua. Miksi meidän pitää työllistyä? Työllistyä kenelle, jollekin toiselle? Emmekö me ole substanssi itsessämme? Olemmeko me raaka-ainetta, toisen käytössä, toisen kohteena, ulkopuolisen työllistettävä? Ei, näin ei ole, näin ei saa olla.

Eurooppa 2020 -strategiaan ja Suomen hallitusohjelmaan on työllisyysasteen sijasta asetettava oloutumisen vaatimus. On tavoiteltava vähintään 70 %:n oloutumisasetta.

Politiikan sanasto on salakavalaa, johdattelevaa. Sanasto on niin toistettua että emme huomaa, emme tule ajatelleeksi sanojen piilomerkityksiä, piiloalistavuutta. Onko jollakulla oikeus ”työllistää” meitä? Ei ole. Työnantajaa ei ole olemassa. Joka sellaista puhuu, puhuu palturia.

Rinnasteisia ilmaisuja sanaparille työ – työllistää:

pano – panettaa

halu – haluttaa

toivo – toivottaa

vero – verottaa

olo – olottaa

kasvu – kasvattaa (subjektimuoto: kasvaa)

syli – sylittää (vai sylettää)

kansa – kansoittaa (popula – populoittaa, populismi?)

ilo – ilottaa

tulo – tulouttaa

peli – pelittää

raha – rahoittaa

leikki – leikittää

Kielellä voidaan leikkiä. Älä usko politiikan kieltä. Politiikan kieli on populismia.

 

Epäluokka, rap-musiikki ja Helsingin poliisi

Yhteiskuntakritiikki elää rap-musiikissa. Työväenliikkeen laululiike on vaiennut.

 

Pikkuroba, Erottaja, pääsymaksun velottaja /
Huputettu telottaja, poliisit ja verottaja /
Paskatöihin Vespalla käy prekariaatti /
Barrikaadit Espalla ja pommiattentaatti

– – –

Svea-mamman uuma ja Suomineidon loimet
naapurissa duuma, täällä elvytystoimet
Haluut perheen elättää käy selättämään toiset
On suomineito selällään ja levällään sen koivet

– – –

Laiva uppoo, varo laidan yli hyppijöitä
puolueet on täynnä pelkkii aidan yli hyppijöitä
rallikuskeja ja pitkän matkan lykkijöitä
pikku-Hitlereitä, vittu, pöydän alla kykkijöitä

– – –

Meit on tuhansia, ymmärrät sä, tuhansia
Mä ajan sun vitun volvos omakotitaloos
Syön sun saatanan kultasen noutajas
Mee vittu äänestää vielä Mikko Alataloo

 

Rap-musiikissa kapinan fokus voi olla sumea kuin itsenäisyyspäivän Kiakkovieras-juhlassa.

Rapin luokkatietoisuus ja ‘vallankumous’ kiteytyvät tunteen ympärille. Usein se tunne on viha.

On syrjittyjen epäluokka joka ei pääse leikkiin mukaan.

Rapissa on syvyyttä, jota ei pidä kuitata nuorten vihaisten miesten höyrypäästöinä.

Asa ja Paleface ovat levyjensä myötä rakentaneet aktiivista osallistumisen ja kansalaisvaikuttamisen kulttuuria, joka ei ole sidoksissa puoluepolitiikkaan.

Rapin syntysijoja olivat mustat lähiöslummit. Voimakkaasti kantaaottava puhetapa istuu mustaan amerikkalaiseen hip hop-kulttuuriin. Sen juuret ulottuvat mm. orjien tanssiperinteeseen.

Rap-kappaleet muodostavat usein poliittisen lausuman. Ne ottavat kantaa ja kurottautuvat itsensä ulkopuolelle toisin kuin itseensä käpertyvät postmodernit tekstit.

Suomessa rap-sanoitukset eivät ole innoittaneet tutkijoita. Kulttuurintutkimuksessa otettiin 1990-luvulla hajurakoa kapitalismikritiikkiin.

Helsingin ja Tampereen poliisit: vaihtakaa puolta, siirtykää epäluokan joukkoon. Kuten Kiovassa.

Lähteet:
yllä olevat sanoitukset (Asa, Paleface ja Julma Henri) ja muu teksti on pääsääntöisesti seuraavista lähteistä:

YLE: Agit hop jatkaa luokkataistoa – rapparien uho korvasi solidaarisuuden

Jussi Kokkola: Yhteiskuntaluokka suomalaisissa rap-lyriikoissa (klikkaa linkkiä ’See the full transcript)

Turun Yliopisto: Agit Propista agit hoppiin

Jussi Kokkola: ”älä pure luita työväen luokan” – suomalaisen rap-musiikin puhujan analyysistä

 

Maailman kulttuurit – oppimista Suomelle

Japanilainen puupiirros ajan ja ikuisuuden peilinä – tämännimisellä teoksella väitteli tohtoriksi taidegraafikko Tuula Moilanen. Eri kulttuurien vertailuun teos tarjoaa upeita aineksia.

Moilanen kuvaa japanilaista elämänasennetta ja uskontojen perinnettä. Poimin muutamia kohtia.

Japanilaiseen uskonelämään kuuluu valaistumisen ajatus. – Verrataanpa tätä kristinuskoon, joka hokee ihmisen syntisyyttä ja kadotusta. Ainakin minua viehättää enemmän valo ja valaistuminen.

Valaistuminen on käsitteistä vapa tila, jossa mieli koetaan valona ja spontaanina ilona. Ulkoisesti tämä ilmenee myötätuntoisena toimintana muiden hyväksi, sanoo Moilanen. – Vertaapa tätä suomalaispolitiikkaan: rakenteita ja uria, vajeita ja kujia, käsittämättömiä käsitteitä. Missä on kirkkaus ja spontaanius? Latistava maa ja latistava politiikka, siis Suomessa. Kuka tällaista jaksaa.

Japanissa jumalten maailman ajatellaan olevan ihmisten maailman jatkumo. Ihmisyys sisältää jumaluuden siemenen.

Japanilaisuudessa korostuu kehon oma viisaus, intuitio jota ei pyritä ohjaamaan tietoisella älyllisellä pohdinnalla. Henkilökohtainen valaistuminen mietinnän ja kehon hallinnan avulla.

Elämä nousee esiin ja katoaa jälleen rytmikkäästi kuten sisään- ja uloshengitys. Merkityksellinen ihmisessä rakentuu sosiaalisen vuorovaikutuksen kautta. Mikään ei ole olemassa toisista riippumatta. Suomessa poliitikot ja muut hokevat yksilöllistymistä.

Japanissa tyhjä alue ymmärretään tauoksi, joka vahvistaa tunnetta tai esitettyä asiaa.  – Suomessa ei saa olla tyhjää tilaa, kaikkien pitää olla tarjolla työmarkkinoille. Syrjäytyneet kiinnitetään väkisin. Suomi on totalitaarinen maa.

Japanissa vanhuus on alku johonkin uuteen. Monet kulttuurimuodot ja harrasteet ovat ikääntyneen kansankerroksen kehittämiä, kertoo Moilanen. – Entä vanhuus Suomessa? Iäkäs on tekemätön, kyvytön, kustannusrasite ja kestävyysvaje. Suomalainen vanhuusajattelu on alentavaa, torjuvaa, latistavaa, syrjäyttävää.

Japanissa odottamisella ja hitaalla etenemisellä on tärkeä merkitys. Elämän tärkeimpiin kysymyksiin ei käydä vauhdilla käsiksi. Odotus on ajankäytön hienovarainen muoto, se on oma taidelajinsa. Tulevasta nautinnosta annetaan vihjeitä. Puutarhassa maiseman kaunein kohta  avautuu polkua kulkevalle vain vähitellen. Odotus virittää osallistujan sopivaan mielentilaan. Virittyminen on tärkeämpää kuin valmis lopputulos. – Suomi, sen sijaan, on tulosohjausta. Ihminen on persoonaton väline.

Läntisessä maailmassa kristinusko karkotti kreikkalaisen jumalperheen ja hävitti kelttien ja pohjoisten kansojen luonnonuskonnot. Japanin taruston vanhat jumaluudet ja luonnonhenget ovat säilyneet yli aikakausien ja ovat mielissä edelleen. Tätä on edesauttanut maassa vallitseva laajakatseinen uskonvapaus.

Ennakkoluuloton suhtautuminen muihin maailmanuskontoihin muistuttaa japanilaisen aikakäsityksen kerroksellisuutta: kaikki uskonnot voivat olla läsnä yhtä aikaa.

Kuolema koetaan elämän osaksi ja hetkellisyyden vertauskuvat voidaan käsittää samanaikaisesti ikuisuuden symboleiksi. Elämä ja kuolema, kuten myös hyvä ja paha nähdään toistensa vastavoimaisina osina, ikuisessa yhteydessä toisiinsa.

Onnella on vaihteleva suuntansa kuten tuulellakin. Lause on Moilasen väitöskirjasta, liekö kaikkien aikojen kaunein lause suomalaisessa väitöskirjassa.

Löytyy Moilaselta tällainenkin: Japanilaisia ihmisiä on verrattu pussilliseen marmorikuulia, jotka pyörivät keskenään sujuvasti. Kuulien väliin jää kuitenkin paljon ilmaa, ja niiden kosketuspinta on pieni. – Niinpä. Pieni on kosketus meilläkin, ilmaa paljon.

* * *

Maailman eri kulttuureihin on kiehtovaa tutustua. Ne tarjoavat oppimisen aineksia Suomessa asuville. Tuula Moilasen väitöskirjan ohella voi mainita vaikkapa seuraavat teokset ja virikkeet:

Rostislav Holthoer: Muinaisen Egyptin kulttuuri.

Minna Eväsojan toimittama Idän estetiikka.

Pop Made in Japan.

Virtaava maailma, kepeä ja aistikas elämä (yliopistokurssi)

Martti Pärssinen (Andien kulttuurit)

 

Hanna inspiroi

”Työkkäriin en muuten enää ikinä mene, ennemmin kuolen nälkään!”

– Näin kirjoittaa Hanna Huhtamäki blogissaan. Tuo asenne lämmittää mieltäni.

Viime päivinä, tänä kesänä tunnen irronneeni kaikesta, tästä yhteiskunnasta, ilmapiiristä, politiikasta, poliittisesta keskustelusta, Puheenvuoro-blogista, nuorisotakuista, holhonnasta, nöyryyttävistä työelämäkäytännöistä, kehityskeskustelu, työura. – Voi v, tekisi mieli sanoa.

Tunti sitten luin junassa Anton Tsehovin novellia Ylioppilas sekä kommentaaria siitä (kirjassa Yön ja päivän kartta). Luin myös Anja Hiidenheimon kirjaa Valon anatomia. – Tuntuu, että oikeampi elämä ja elämänasenne löytyy tämänkaltaisista kirjoista ja kirjoittajilta, ei nykyisestä poliittisesta keskustelusta. Pääasia että ei mene työkkäriin.

Hanna Huhtamäki: Harvemmin alkaa keittää ihan keskellä yötä…

Anton Tsehov: .. tarpeettomia ihmisiä ja muuta

Anja Hiidenheimo: Valon anatomia

 

Ranskalaisia fragmentteja – pysykää uskollisina vieteillenne

Jim Morrison.

Mikä ero on ranskalaisella ja suomalaisella – eritoten naisella?

Nainen Pariisin kadulla tietää tulevansa nähdyksi, mutta eri tavalla kuin Helsingissä. Pieni vilkaisu viime hetkellä, luontevasti, ei pyytäen, ei anoen, ei syyttäen. Suomalaisnainen liimaa katseen maahan tai etäisyyteen, yli tai ohi, kaivaa esiin kännykän, näpelöi, on toisaalla, sulkee verhon ja suojaa itsensä. Ranskalainen vain on.

Mistä syntyy itsetunto, keveys?

En usko psykologisointiin. Voiman ja olemuksen ihminen imee ympäriltään.

Kulttuuriperinteen ja mentaalinen eroavuus näkyy. Näkyykö se jopa siinä, millaisia monumentteja valtiot ja niiden johtajat rakennuttavat?

Pompidou rakennutti kulttuurikeskuksen. Tänään keskuksesta löytyy modernista elämästä kertova näyttely, mukana kotoperäistäkin. Mitterrand rakensi Louvren pyramidin, pohti etnistä museota mutta päätyi kirjastoon. Se on näkemisen arvoinen, massiivinen rakennelma, neljä kirjaa avattuna toisiaan kohti, ehkä toimivakin, lukusalit täynnä. Kirjastosta löytyi näyttely kulttuurien vuorovaikutuksen runoilijasta Salah Stetiestä. Suomessa noustaan sisulla muita kulttuureja vastaan. Ranskassa muut kulttuurit nostetaan jalustalle.

Chirac briljeerasi etnologisella Branley-museolla. Museosta on kiistelty, estetisoi liikaa, esittää siirtomaakansat koristeina, asiatietoa niukasti. Parempi niinkin kuin suomalaispuksujen teamfinland. Myynnin edistämiseksi puksut alistavat jo kulttuuri-instituutitkin.

Suomessa erottaudutaan monumenteilla: Tekes, Sitra, Aalto. Hallintoon nikkaroidaan viisaiden neuvostoja, joulukuussa eu-vakausneuvosto, seuraavaksi tilausneuvosto himasia varten. Kansalainen kutistuu, keveys ja itsetunto ei häntä elähdytä.

Eliitin erottautuminen vie minuuden muilta, helsinkiläinen katsoo maahan. Tekesit, sitrat, aallot ja shokit ovat syrjäyttämisen välineitä. Pitää olla volyymia, sanoo Tekes. Oudonkummun yhtiökokouksessa Jorma Ollila vaatii palkkion tuplana, 140 000 euroa. Kaksi instituutiota, Solidium ja Thyssen, Kari Järvinen ja Guido Kerkhoff, Ilmarinen ja Varma päättävät. 700 osallistujaa tipauttaa lipukkeen turhaan. Tämäkö on se moderni maailma, josta Pompidou-keskus kertoo.

Mistä löydämme Mitterrandin kirjaston? Hiljaa nököttäneet tarjoilijat riehaantuivat, puhetta ja kommenttia riitti. Mistä löydämme Tekesin? Kysypä tätä Helsingissä. Mikä ihmeen tekes, en ole ikinä kuullut. Tässä kulttuurin ja epäkulttuurin ero, Ranskassa kulttuuri voimauttaa ihmiset, tekee heidät osallisiksi, on meidän ja me olemme aitä.

Pariisi sai alkunsa kalastajaheimon hökkelikylänä, vieressä Marais’n suot, metsäiset kukkulat, pian tulivat roomalaissotilaat. Tänään kaupungilla on jännitteinen rakenne kuin elämänkaari, lienee Hausmannin tekoa. Kävelet pohjoiselta asemalta Bastiljiin, Riemukaarelta Notre Dameen, aukiot, kaaret, jänteet, välillä kuin Pietarissa olisit.

Nuorukainen tiesi, mitä halusi nähdä: Jim Morrisonin haudan. Moni muukin sinne hakeutui. Pere Lachaise’n hautausmaalta pyörtää kaari Riemukaarelle. Kuin elämän jännite, syntymä, etsiminen, sinnittely ja kuolema. Riemukaaren alla lepää Napoleon, Moskovan piirittäjä, Austerlitzin sotija, kaukana Atlantilla kuoli. Austerlitzin asema joen vasemmalla puolella Bastiljin tasalla. Hiiliproomut seilaavat jokea edestakaisin. Pariisin lämpö tulee fossiilista, kauankohan moista kestää, paluu suoksi? Kaupunki täynnä kansannousujen muistomerkkejä: Bastiljin pylväs, tasavalta-aukio ja muut. Yhä tänään ne kohottavat mielesi, ei pidä alistua, puksuille eikä muille. Työttömyysturvan leikkausta vastaan marssivat jälleen tuhannet ihmiset, perinne elää (2013).

Jim Morrison. Floridasta lähtöisin, kuoli 27-vuotiaana Marais’n hotellin kylpyhuoneessa lähellä Bastiljia, haudattiin Pere Lachaise’n ylärinteeseen. Napoleon ja Jim, jännitteisen kaaren vastakkaiset päät. Elämän turhuus, sanoisi Mika Waltari. Mutta kummalle vai molemmille?

”Pariisissa minua inspiroi se, että ihmiset tulevat tänne kaikkialta maailmasta, täällä on niin paljon elämää.” Näin sanoo chick lit Kira Poutanen ja jatkaa: ranskalaiset ovat itsetietoisia, on pakko opetella pitämään puoliaan, itseluottamus ei ole suomalaisten vahvoja puolia. Seuraava romaanini koostuu novelleista. Palasteltu ilmaisu on tätä päivää, sanoo Kira. (Niin tämäkin, fragmentteja.)

Euroopalle (ja EU:lle) on löydettävä uusi tarina, sanoo moni. Kriisi paljasti EU:n haurauden. EU laatii strategioita älystä ja kasvusta. Mitä on äly, mitä on kasvu?

Pysykää uskollisina vieteillene. Näin kehottaa monimetrinen mainos Pariisin metrossa. Pariisilaisille markkinoidaan syrjähyppyjä. Mitterrandilla oli tytär rakastajattarensa kanssa, Chirac oli naistennaurattaja, Sarkozyllä rakkaussotkunsa. Hollanden kaksoiselämä Segolene Royalin ja Valerie Trierweilerin kanssa.

Keveyttä ja itsetuntoa.

Jim Morrison (englanniksi)

Ranskalaiset lukevat aina ja kaikkialla. Turun Sanomat 3.1.2005.

Kuvia (linkki: long lost pen pal)

Anuliina Savolainen: Uskottomuutta metrossa.

Pere Lachaise Cemetery

Rakkaudella Pariisista (Kira Poutanen). Suomen Kuvalehti 9/2013.

 

Ymmärrys, runous, maailmankuva – uuspapistoa paetessa

Olenko liberaali, konservatiivi, relativisti vai nominalisti? Tai olenko runoilija? Jos saisin valita itse, olisin viime mainittu.

Joulun alla eduskunnan K-infoon oli kutsuttu viisaita keskustelemaan liberalismista ja konservatismista. Ei tullut selvää. Määreet konservatiivi tai liberaali menevät ristiin rastiin ja niitä voidaan käyttää miten päin tahansa.

Joudunko siis olemaan relativisti: mikä tahansa käy, olkoon maailma mitä on. Rakentakoot loistopaatin USA:n tai Kiinan superrikkaille, leikkikööt vihaista lintua, hällä väliä.

Mika Luoma-aho tarjoaa historiallista taustaa Niin & näin -lehdessä:

Keskiajan skolastikot uskoivat universaalien (jumalan arkkityyppien) olemassaoloon. Nominalistit kiistivät tämän: yläpuolellamme ei ole ontologisia universaaleja (eikö siis myöskään EU:ta ja valtiota). Vain tässä ja nyt on olevaa, vain empiirisesti todettavat faktat ovat. Mutta faktat eivät kerro, millaisia (poliittisia) päätöksiä pitäisi tehdä. Nykyaikana ei enää puhuta hyvästä tai pahasta. Nykymoraali perustuu relativismille, joka itse ei perustu mihinkään. Arvostaa voidaan mitä tahansa, arvoista käy kaikki, pahuusdiskurssia ei ole.

Nominalismihan kuulostaa houkuttavalta, ikään kuin turvatakeelta. Oikeasti on vain sinä ja minä. Me olemme perusta ja substanssi, meille kuuluu ihmisyys, arvokkuus, oikeus, ihmisoikeus, vapaus. EU tai eduskunta ei meille direktiivejä säädä. Ihmisyyden kapinaliike.

Suomalaisyhteiskuntaa elävöittivät hetken aikaa universaalit, ehkä myös nominalismiin vivahtavat tasaperiaatteet: kansaneläke, lapsilisä. Nyt universaalit on hävitetty ja viimeisiä viedään, lapsilisäindeksin jäädytys. Tänään tullaan kannustetuiksi ja palkituiksi. Siinä tämän päivän uusliberalismi, hierarkisen ja elitistisen maailman paluu, Pekka Himasen ja vihreiden voittajien maailma. Nykypolitiikan ymmärrys on oma etu, yrityksen etu, kansallinen etu, kilpailukyky, voittajat vastaan häviäjät. Sauli Niinistön puhe eheydestä on ivaa.

Yhteiskunnan perifeeriset äänet ehdottelevat muuta, esimerkiksi uusalkiolaisuutta, mitä se on, kertokaa. Kirkon väki puolestaan, Kari Mäkinen, Irja Askola ja loistokas Kai Sadinmaa, nyt jo paavikin uuden vuoden tervehdyksessään toisin kuin Sauli Niinistö hakevat erilaista etiikkaa. Heitä on ilo kuunnella, toisin kuin Niinistöä.

Elina Vuola puhuu uskontojen sisäisestä itseymmärryksestä. On tärkeää tunnistaa itsekriittisesti oma paikkansa. Itse kullakin meillä on monia identiteettejä eikä kukaan palaudu kokonaan uskontoonsa tai kulttuuriinsa. Uskonnot voi nähdä hybridisinä ja heterogeenisina. K-infon paneelissa Sanna Lehtinen puhui uskontojen lukutaidosta ja kuinka yhden tuntemus tuo ymmärrystä myös muita kohtaan. Meidän ei tarvitse olla arvovapaita, relativisteja, meillä saa olla omat arvomme.

Elämme rihmastojen aikaa, sanoo Osmo Pekonen. Internet, sosiaalinen media on epälineaarinen, anarkistinen, rihmaston kaltainen. Myös fysiikassa ja biologiassa on omat rihmastonsa. Länsimaista kulttuuria ja tiedettä hallitsi pitkään ja vieläkin näkemys hierarkisesta tiedon puusta. Sen sijaan rihmasto on vailla hierarkiaa. Pekonen puhuu myös solmuista (matematiikassa, fysiikassa, alkeishiukkasissa). Minä yhdistäisin solmut aivoihin: hermosolut ja säikeet luovat koko ajan itseään, risteävät, solmiutuvat, kohtaavat ja hajoavat. Näin voisimme tehdä me ihmisetkin. Solmuissa, risteämissä näet ja ymmärrät moneen suuntaan, olet lukutaitoinen. Siinä tämän päivän monikulttuurisuus, monimuotoisuus, moniarvoisuus, monipuolueisuus, moniuskontoisuus.

Mihin päätyy liberaali demokratia sadassa tai tuhannessa vuodessa, kysyi Ilkka Kantola K-infon paneelissa.

Niin & näin -lehden kirjoittajilta saamme tukun vastauksia: nykydemokratian tulevaisuus on kyseenalaistamattomuus, itseensä sulkeutuva totaliteetti, hyvivointivaltiollinen yhtenäisyys, moderni metafyysinen varmuus, diktatuuri, uusliberalismin totalitaarisuus, parlamenttien peluuttaminen, poikkeustila, mitattomuus.

Joulun alla eduskunnassa raukkamaisin yömenettelyin läpirunnatut EU-vakauslait ovat kuvaava esimerkki. Laeilla herätettiin henkiin muinaisegyptiläinen uuspapisto. Papistoon kuuluvat valtioneuvosto, vakausviisaiden neuvosto, valtiontalouden tarkastusvirasto VTV sekä Kimmo Sasi poliitikkoveljineen. He määrittelevät – nyt siis peräti lain nojalla – kansojen ja Euroopan potentian, poikkemat potentiasta, kehitysuran, he toteavat poikkeustilan olemassaolon, he tulkitsevat maailman. He edustavat modernia metafyysistä varmuutta, itseensä sulkeutuvaa totaliteettia, sisäsiittoista mielivaltaa.

Rihmasto on pelastuksemme. Se on syrjään sysättyjen ja väheksyttyjen foorumi, politiikan oppositio, diktatuurin este ja esto.

Elämän potentiaa eivät määrittele valtion neuvostot ja virastot eikä ekonomistinen papisto. Potentian keksii ja kertoo runous, taide. Runoilija olemme me.

Runous syntyy kohtaamisista, hetkellisistä solmuista, vapaista ja satunnaisista. Uuspapisto sulkee maailman, erottaa meidät toisistamme.

Löysin maailman kuvan: runous, rihmasto, solmu, risteys, kohtaaminen. Olen auki ja kevyt, tule.

 

Lukemisto

Kai Sadinmaa: aamuhartaus, YLE 27.12.2012. (kuuntele, suosittelen hartaasti)
Konservatiivit vs. liberaalit – vai onko kumpiakaan? Eduskunnan K-info 4.12.2012.
Niin & näin 4/2012.
Sanna Lehtinen: Konservatiivit versus liberaalit – arvokeskustelua? US Puheenvuoro.
Osmo Pekonen: Joka paikan akateemikko. Kirja-arvostelu.
Juhani Ihanus: Vapauttava kieli. Kirjallisuuden ja taiteen toiseudesta.
Italo Calvino: Keveys. Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle.

 

Puhdistus-elokuva on poliittinen kupla. Entä Sofi Oksanen?

He virtaavat sisään itsetyytyväisin ilmein. He tulevat kokemaan puhtauden – puhtauden itsessään. Ovella ministeri Virkkunen poseeraa kuvaajille: ihaile minua. Elokuvassa kiduttaja huutaa verta valuvalle: tottele minua.

Puhdistus elämöi Viron kohtaloilla. Se on poliittiselta asetelmaltaan simppeli ja vahvistaa suomalaispoliitikkojen omahyväistä itsekuvaa.

 

Satu Mannisen sydänfilmi – Lauri Ihalaisen yhteiskuntatakuu

Runo 

satelliitti kiertää ajatusten kehää
työn hedelmät mädäntyvät käsiin
vaimennettu maailma, en tunne sen pulssia
hoitajat lipuvat lokkeina ohitse
nyt olen mykkä, valkoinen paperi
tyhjää ruumaa, mihin täältä pääsisi
haluan vain olla tyhjä maljakko
sammuttakaa tuulen kohina
päivät ovat uusintoja, valmiiksi naurettuja kahvitaukoja