Runous


  • Friedrich Schillerin jalanjäljille

    Friedrich Schillerin jalanjäljille

Valikoin Uuden Suomen ja essee.net -sivujen kirjoituksistani paketin, 54 juttua. Pakettia voinee kutsua nettikirjaksi. Kukin kirjoitus avautuu klikkaamalla.

Seuraava vaihe voisi olla painettu kirja. Tai virtuaalinen hyperkirja. Elokuva tai youtuubi menee ehkä liian vaikeaksi.

Nykyään pitää pitsata (pitch), tuotteistaa, brändätä, flirtata, esittää. Korkeasivistys, yliopistot Aallosta, Helsingistä ja ihanasta slushista alkaen on pitsausta. Oi ihana esitystalous. – No, ehkä mekin osaamme jos haluamme.

Ilokseni huomasin, että Ihanien ihmisten kirjaan valikoituneista jutuista yksikään ei ollut kelvannut Uuden Suomen tasokkaaseen karuselliin. Karsinta kuvastanee syvempää arvopohjaa jollaisen Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi kertoo elähdyttävän HS:n toimituspolitiikkaa. Onnitteluni laatumedialle, US ja HS.

Nettikirjan piti alunperin olla Helsingin kaupungin hullutuksien kooste. Löytyy sitäkin, kirjan viimeisestä osasta. Feminismiin, maahanmuuttajiin ja maailman kulttuureihin minä kuitenkin hurahdin.

Tarjoan kahvit sille joka löytää jutuistani rasismia, natsismia tai fasismia. Toki kahdet kahvit tiedän menettäväni, ne menee Helsingin Sanomien toimittajille. Hehän tekevät työtään syvemmästä arvopohjasta käsin.
Ihania ihmisiä. Valikoima ja kirjaluonnos.

Kaius Niemi: Työn merkityksellisyydessä on suuri myönteinen voima. HS 26.3.2017.

Mainokset

Juna hiljaista miestä kuljettaa. Ja matkan pää on siirtotyömaa.

Hiljainen mies torilla, turvapaikanhakijoiden teltan edustalla

Noin laulettiin 1960-luvulla.

Hiljainen mies istuu Helsingin Rautatientorilla, turvapaikanhakijoiden teltan edustalla. Kukaan ei häntä huomaa, kukaan ei hänelle puhu. Mies istuu yksin. Hän  katsoo eteensä maahan.

Kuka onkaan se mies
Mikä on se maa

1960-luvun siirtotyöläinen oli isäni tai veljeni tai se olin minä.  Tämä mies ja me, me olemme yksi, me olemme sama. Koen olevani tuo mies teltan edustalla.

Oi, armas Suomi, mitä hälle se antaa
Hän parakin luona patjaa kantaa
Ei paljoa puhu
Vaan takanansa on monta muuta
Kokonainen kansa

(lisää…)

Kuvittelin Pompejin raunioksi josta kaivellaan esiin seksimaalauksia. Noin ei ollutkaan. Pompeji on jämäkkä, tiivis, tarkasti jäsentynyt kaupunkijäänne. Hahmon ja sen rajat tunnistaa joka askelella. Kaupunki on rakentunut kumpareelle kuten Kumpula Helsingissä. Suuri se ei ole, ehkä kilometri kertaa puoli kilometriä.

(lisää…)

Oheinen otsikko löytyy Lapin Kansasta ja Aamulehdestä. Juttu täyttää neljä sivua, kaksi aukeamaa. Avoimen yliopiston luentoa vetänyt professori Hannu Sariola mainitsi tuon jutun moneen kertaan ja sanoi että nettisivulla jutulle kertyi muutamassa päivässä 30 000 tykkääjää. Siis 30 000.

Lehden juttu ei polemisoi nationalismin puolesta eikä vastaan, ei edes mainitse nationalismi-sanaa. Juttu nojaa tieteeseen.

Myös Avoimen yliopiston teemana sattui olemaan historiakäsitys Suomessa. Kuulijoita oli salissa satoja, loput netissä (luentotallenne tässä).

Suomen väestö on alkuperältään tilkkutäkki, sekalainen seurakunta, poikkeavien heimojen maa. Maahantulijoiden kielet olivat yhtä erilaisia kuin ranska, italia ja espanja. Ei siis ollut edes yhteistä kieltä.

(lisää…)

Asento on uhmakas. Sanoissa on kiihkeää hehkua. Kädet nousevat naisellisessa kaaressa, viuhkaksi ojentuneet sormet viskovat syytöksiä.

Hän on Minna Canthia esittävä Cecile Orblin Kansallisteatterissa. Komeesti sanoo Suna Vuori: Cecilen Minna pulppuaa intuitiivista intelligenssiä.

Minna Canthin aika, 1800-luvun loppupuoli oli sosiaalikriitikkojen aikaa Suomessa ja Venäjällä. Kansanystävät, narodnikit, sosiaalianarkistit näkivä maaorjuuden lakkauttamisen valheellisuuden (1861), vaativat maareformia, halusivat kehittää maaseutumaista Venäjää. Jos Venäjä olisi saanut kehittyä niiden ajatusten pohjalta, näkisimmekö tänään kulturellin, avoimen, kansalaislähtöisen maan. Oli suunnaton onnettomuus, että työläisretoriikkaan nojanneet bolsevikit (olivatko he bolsoi, enemmistö vai vähemmistö) saivat vallan, tuhosivat vastustajansa, tuhosivat maaseudun ja jopa koko maaseutuväestön. Se on historian suurimpia onnettomuuksia ellei suurin.

(lisää…)

Veistos Pispalan harjulla, kaksi järeää kiveä liki toisiaan. Jalustassa lukee Lauri Viita. Tuuli tuivertaa, ei taivu kivinen patsas, ei tainnu. Takana taivas avartuu. Harju laskee nousee, laaksoutuu.

Tänään (18.12) Lauri Viita viettäisi toisen vuosisatansa ensipäivää. 100 vuotta tuli täyteen eilen (17.12). Nuori mies hän olisi, luomiskausi aluillaan. Pilvien kiito myrskyävällä taivaalla näkyy veistoskivien välistä. Niin myrskysi myös Viidan mieli. Näsijärvi työnsi ja Pyhäjärvi veti.

Viita oli väli-ihminen. Työläinen vai ei, totinen vai leikkisä, lukenut vai ei, konkreetti vai taivaan kävijä, perinteinen vai moderni, realisti vai imagisti? Esitosi, totuuksien purkaja. Kielen avaaja. Puuronkeittäjä?

(lisää…)

Sisään menen, tottakai, museokortilla. Kahveja en osta, se on liian kallista. Etsiydyn seinustalle, mielellään niin että näkymäksi avautuu meren aava ja että katse ei osu Kauppatorin kylmänvalkoisiin levyseiniiin, palaceihin, kaupungintaloon, presidentin lättänään, maailmanpyörään on silläkin nimi, dynamiittia vaan alle, jätteeksi koko roska, kalasataman kuopan täytteeksi.

Rahaa ei museo minulta saa. Mutta kukunorin saatte, saturunoelman, kalaharilta vuoristojärvelle. Tai saatte moreenin, veden voiman, näsijärvi työnsi ja pyhäjärvi veti, kutomon huminan, arojen pehmeän puuvillan. Tällainen syntyy vain globaalissa taideilmastossa, petsatun puuseinän suojissa, ajatusten avaruudessa, meren välkkeessä, tuulen tuiveessa.

Mutta helsinki, se vain kaivaa kuoppaa, valaa betonin, liekö onttoa sekin, murenee. Ei ole tämän minun kaupunkini, hiili tupruaa, ylimieli kukoistaa, kukkenheim kaatuu.

(lisää…)

Seuraava sivu »