Tästä voisin kirjankin kehitellä

• 

  Friedrich Schillerin jalanjäljille

Valikoin Uuden Suomen ja essee.net -sivujen kirjoituksistani paketin, 54 juttua. Pakettia voinee kutsua nettikirjaksi. Kukin kirjoitus avautuu klikkaamalla.

Seuraava vaihe voisi olla painettu kirja. Tai virtuaalinen hyperkirja. Elokuva tai youtuubi menee ehkä liian vaikeaksi.

Nykyään pitää pitsata (pitch), tuotteistaa, brändätä, flirtata, esittää. Korkeasivistys, yliopistot Aallosta, Helsingistä ja ihanasta slushista alkaen on pitsausta. Oi ihana esitystalous. – No, ehkä mekin osaamme jos haluamme.

Ilokseni huomasin, että Ihanien ihmisten kirjaan valikoituneista jutuista yksikään ei ollut kelvannut Uuden Suomen tasokkaaseen karuselliin. Karsinta kuvastanee syvempää arvopohjaa jollaisen Helsingin Sanomien päätoimittaja Kaius Niemi kertoo elähdyttävän HS:n toimituspolitiikkaa. Onnitteluni laatumedialle, US ja HS.

Nettikirjan piti alunperin olla Helsingin kaupungin hullutuksien kooste. Löytyy sitäkin, kirjan viimeisestä osasta. Feminismiin, maahanmuuttajiin ja maailman kulttuureihin minä kuitenkin hurahdin.

Tarjoan kahvit sille joka löytää jutuistani rasismia, natsismia tai fasismia. Toki kahdet kahvit tiedän menettäväni, ne menee Helsingin Sanomien toimittajille. Hehän tekevät työtään syvemmästä arvopohjasta käsin.
Ihania ihmisiä. Valikoima ja kirjaluonnos.

Kaius Niemi: Työn merkityksellisyydessä on suuri myönteinen voima. HS 26.3.2017.

 

Juna hiljaista miestä kuljettaa, on takanansa kokonainen kansa

Juna hiljaista miestä kuljettaa. Ja matkan pää on siirtotyömaa.

Hiljainen mies torilla, turvapaikanhakijoiden teltan edustalla

Noin laulettiin 1960-luvulla.

Hiljainen mies istuu Helsingin Rautatientorilla, turvapaikanhakijoiden teltan edustalla. Kukaan ei häntä huomaa, kukaan ei hänelle puhu. Mies istuu yksin. Hän  katsoo eteensä maahan.

Kuka onkaan se mies
Mikä on se maa

1960-luvun siirtotyöläinen oli isäni tai veljeni tai se olin minä.  Tämä mies ja me, me olemme yksi, me olemme sama. Koen olevani tuo mies teltan edustalla.

Oi, armas Suomi, mitä hälle se antaa
Hän parakin luona patjaa kantaa
Ei paljoa puhu
Vaan takanansa on monta muuta
Kokonainen kansa

 

Helsinki on keisarien Rooma, Suomi on Pompeji

Kuvittelin Pompejin raunioksi josta kaivellaan esiin seksimaalauksia. Noin ei ollutkaan. Pompeji on jämäkkä, tiivis, tarkasti jäsentynyt kaupunkijäänne. Hahmon ja sen rajat tunnistaa joka askelella. Kaupunki on rakentunut kumpareelle kuten Kumpula Helsingissä. Suuri se ei ole, ehkä kilometri kertaa puoli kilometriä.

 

Jaakko Hämeen-Anttilasta Helsingin pormestari

Aiempina aikoina senaatin tai valtioneuvoston jäseniksi valikoitui kulttuurialan, tieteen, filosofian, valtio-opin, kirjallisuuden tuntijoita ja toimijoita. Tänään julkispaikoille on tarjolla vain ammattipoliitikkoja.

Helsingin pormestariehdokkaat aakkosjärjestyksessä: Arhinmäki, Haatainen, Kolbe, Lindell, Sinnemäki, Vapaavuori.

Tyydyttääkö tuo lista? No, vilahtaahan joukossa hiukkanen tiedettä (Kolbe), mutta ohueksi ja kuivahtaneeksi jäänee sekin.

Osaammeko kaivata muuta? Mitä se olisi?

 

”Suomen kansaa ei ole olemassa”

Oheinen otsikko löytyy Lapin Kansasta ja Aamulehdestä. Juttu täyttää neljä sivua, kaksi aukeamaa. Avoimen yliopiston luentoa vetänyt professori Hannu Sariola mainitsi tuon jutun moneen kertaan ja sanoi että nettisivulla jutulle kertyi muutamassa päivässä 30 000 tykkääjää. Siis 30 000.

Lehden juttu ei polemisoi nationalismin puolesta eikä vastaan, ei edes mainitse nationalismi-sanaa. Juttu nojaa tieteeseen.

Myös Avoimen yliopiston teemana sattui olemaan historiakäsitys Suomessa. Kuulijoita oli salissa satoja, loput netissä (luentotallenne tässä).

Suomen väestö on alkuperältään tilkkutäkki, sekalainen seurakunta, poikkeavien heimojen maa. Maahantulijoiden kielet olivat yhtä erilaisia kuin ranska, italia ja espanja. Ei siis ollut edes yhteistä kieltä.

 

Tampereen Eteläpuisto ja Helsingin Kamppi – miksi Juha Leiviskä ei kelpaa

Arkkitehti Juha Leiviskän töissä lähtökohtana on valo ja avaruus. Valon leikki luo pyhyyden tunnun.Tampereen Eteläpuistoon ollaan luomassa varjojen maata. Hildenin taidemuseo pyysi apuun Juha Leiviskän. Leiviskän vaihtoehto ei kelpaa Tampereen kaupungille.

Aiemmin Juha Leiviskä laati ehdotelman Helsingin Kamppiin. Siihen sisältyi idea alueen halki lännestä itään kulkevasta aukiosta, jota pitkin ilta-aurinko olisi paistanut kaupunkiin. Idea ei kelvannut Helsingille.

 

Saksan Sandra Hüller – heidänlaisissaan on maailman tulevaisuus

Tulossa on upeaa. Isäni Tony Erdmann -elokuvassa vilahtavat Sandra Hüllerin kasvot. Voiko tuon persoonan kuvata yhdellä sanalla?

Tony Erdmann on vaikuttavin elokuva minkä olen koskaan nähnyt. Suotta sitä ei ole valittu Oscar-ehdokkaaksi.

Jos on pakko keksiä yksi sana Sandrasta, niin olkoon vienous. Lämminhenkinen, itsellinen, ironinen, leikkisä vienous. Itsessään vahva persoona mutta ei ylen katsova. Mukana oleva mutta ei vietävissä. Tällaisia ei ole paikat täynnä.

Entä elokuvan sanoma? Kaksi nuorehkoa naista sen ideoi ja rakensi. Maren Ade käsikirjoitti, valitsi näyttelijät ja ohjasi. Toinen naisista, oliko Maren vai Sandra vai molemmt, sanoi ettei tiennyt tekevänsä komediaa. Komedia se on, olisi katsonut pitempäänkin. Mutta kuvassa on sisältöä, sanomaa, nykymaailman kritiikkiä.

Brittiläinen Guardian-lehti oli haastatellut Sandra Hülleriä (tässä linkki). Poimin siitä parhaat palat.

 

Saara, yliopisto ja Alvar – mitkä kaksi Aaltoa ovat humpuukia (YLE vastaa)

Suomessa on kolme aaltoa: Saara, yliopisto ja Alvar. Mitkä kaksi ovat humpuukia?

Oikean vastauksen tietää Ylen kulttuuritoimitus. Monen päivän ajan neljä tuoreinta Ylen kulttuuriuutista puhui Saara Aallosta. Kymmenestä (10) tuoreimmasta kulttuuriuutisesta kuusi (6) koski Saara Aaltoa. Se oli lipsahdus, neljä (4) muutakin aihetta oli päässyt kymmenikköön.

 

Outi Alanko-Kahiluodon ja Juha Sipilän tapausten samankaltaisuus

Helsingin valtuuston puheessaan 30.11. Outi Alanko-Kahiluoto luetteli syitä, joiden perusteella hän katsoi ministeri Grahn-Laasosen tehneen virheen tämän lupailtua valtionosuutta (VOS) Guggenheimin toimintakuluihin.

Syytelista oli pitkä, sen näkee videolta kunhan se nettiin ilmestyy. Kaikkia syytöksiä ei ehtinyt mieleen painaa mutta ainakin nämä: Guggenheimin valtionaupu olisi pois nykyisilta VOS-osuuden saajilta. Guggenheim ohittaisia muita VOS-listalle pyrkiviä. Ministeri Grahn-Laasonen ei voi luvata VOS-osuutta tulevien hallitusten puolesta. Guggenheim tuskin edes täyttäisi valtionosuuskriteerejä. Grahn-Laasonen teki virheen.

 

Globaalien ajatusten avaruus – kukkenheim-satu

Sisään menen, tottakai, museokortilla. Kahveja en osta, se on liian kallista. Etsiydyn seinustalle, mielellään niin että näkymäksi avautuu meren aava ja että katse ei osu Kauppatorin kylmänvalkoisiin levyseiniiin, palaceihin, kaupungintaloon, presidentin lättänään, maailmanpyörään on silläkin nimi, dynamiittia vaan alle, jätteeksi koko roska, kalasataman kuopan täytteeksi.

Rahaa ei museo minulta saa. Mutta kukunorin saatte, saturunoelman, kalaharilta vuoristojärvelle. Tai saatte moreenin, veden voiman, näsijärvi työnsi ja pyhäjärvi veti, kutomon huminan, arojen pehmeän puuvillan. Tällainen syntyy vain globaalissa taideilmastossa, petsatun puuseinän suojissa, ajatusten avaruudessa, meren välkkeessä, tuulen tuiveessa.

Mutta helsinki, se vain kaivaa kuoppaa, valaa betonin, liekö onttoa sekin, murenee. Ei ole tämän minun kaupunkini, hiili tupruaa, ylimieli kukoistaa, kukkenheim kaatuu.

 

Ideauutiset 26.9.2016 (muistiinpanoja seminaareista, tilaisuuksista)

• EU:n sosiaaliset oikeudet
• Ihmisoikeusvalvonta
• Talous uskontona -seminaari
• Ääriliikkeet / eduskunnan Tutkas
• Eriarvoisuus / Suomen Pankki
• Finanssivalvonta, sijoittajavastuu
• Mirkka Rekolan ajankohtaisuus
• Lauri Viita, nonsense
• Noemi Szecsi, unkarilainen kirjailijaveijari

 

 

Sivistystä kaiken maailman johtajille – arabien opetus Suomelle ja maailmalle

Viisauden talo, kirjan etukansi.

Ehdotan Jonathan Lyonsin kirjaa Viisauden talo lahjaksi Sipilälle, Stubbille ja muille. Kirja avaa näkymiä nykypolitiikan ja maailman tunkkaisuuteen.

Lyonsin kirja kertoo arabialais-islamilaisen kulttuurin kukoistuksesta keskiajalla. Noihin aikoihin Eurooppa oli takapajuinen reuna-alue. Tiedollinen, älyllinen, sosiaalinen ja poliittinen kehitys Euroopassa oli sammunut – tämä kuulostaa miltei nykyajalta.

Arabikulttuuri oli avautuvaa, uteliasta, etsivää, kehittelevää, kokeilevaa. Se avautui maantieteellisesti itään (Kiina, Intia, Persia), länteen (antiikin Kreikka) ja etelään (mm. Egypti). Euroopasta ja pohjoisen suunnasta saatavaa ei ollut.

Arabikulttuuri oli avaramielinen uskonnon ja tietämisen suhteen. Se avautui myös sosiaalisesti. Julkisiin tehtäviin pääsi älyllisten näyttöjen perusteella eli esiintyi sosiaalista nousua. Myös poliittisesti arabikulttuuri avautui; kilpailtiin kirjallisuuden, kirjastojen, tieteen ja taiteen suosimisella. – Vertaa tätä aikamme Suomeen: tutkijoita ja tiedettä pilkataan, poliitikot rmäärittävät tieteen kysymykset, filosofia, kirjallisuus, humanismi ja tiedeväki ajetaan ulos yliopistoista ja maasta. Olemme palanneet Euroopan pimeään keskiaikaan.

Mistä kumpusi arabikulttuurin älyllinen nousu miltei vuosituhannen ajaksi? Miksi kulttuurit ylipäänsä kukoistavat tai taantuvat? Näitä kysymyksiä on pohdittu useissa kirjoissa, muun muassa näissä:

• Viisauden talo (Jonathan Lyons)
• Verkottunut ihmiskunta (McNeill)
• Tykit, taudit ja teräs (Jared Diamond)
• Miksi maat kaatuvat / Why Nations fail  (Acemoglu ja Daron)
• Niall Fergusonin teokset

McNeill ja Diamond korostavat luonnonoloja. Lähi-Itää on kutsuttu hedelmälliseksi puolikuuksi. Vanhat mantereet kasvi- ja eläinlajeineen leikkaavat vaaka- ja pystysuunnassa, mikä mahdollistaa vuorovaikutuksen kaikkiin ilmansuuntiin toisin kuin Amerikan mantereella joka on pystysuora ruikula ja keskeltä poikki. Välimeren pohjukoissa ihmisten ajatukset, keksinnöt ja ideat pääsivät kohtaamaan ja ruokkimaan toisiaan. Parhaimmillaan tästä kumpusi avaramielinen vuorovaikutus, uteliaisuus, kohtaaminen, liikkuvuus, leikkisyys ja kokeilevuus.

Jonathan Lyonsin kuvaus arabikulttuurista on runsas ja monipuolinen. Tiivistäisin sen seuraavasti:

• maantieteellinen liikkuvuus
• älyllinen liikkuvuus (uteliaisuus, avaramielisyys, kokeilevuus)
• sosiaalinen liikkuvuus
• poliittinen liikkuvuus (heimohierarkiat murenivat)

Mikään kulttuuri ei kehity eristyneenä, tyhjiössä. Kulttuurit syntyvät toistensa vaikutteista ja avoimuudesta. Antiikin Kreikka sai vaikutteensa idästä. Arabikulttuuri imi vaikutteita takaisin, käänsi antiikin Kreikan kaikki kirjat arabiaksi. Espanjan kautta arabien tuotos alkoi tihkua Eurooppaan (käännösliike ja tienraivaajat mm. Abelard). Miten on tänään? Islam nähdään pelkkänä pahuutena, rajat ja portit suljetaan, vuorovaikutus on päättynyt. Nykymaailma on tunkkaisista tunkkaisin.

 

Näin Jonathan Lyons kuvailee arabikulttuuria:

Tietoa ja oppineisuutta arvostettiin. Hallitsijat kilpailivat tieteilijöiden kutsumisella, kirjastojen suuruudella, taiteen suosimisella. Uskonnon ja tieteen vuoropuhelua suosittiin, oppineet ajateltiin profeettojen perillisiksi. Tieteellinen kirjasivistys oli jopa uskonnollinen velvoite päinvastoin kuin Euroopassa, jossa oppineisuus oli halveksittua ja kiellettyä (mm. kirkkoisä Augustinus).

Arabikulttuurin levittäytyminen kolmen maanosan alueelle loi tilaisuuden löytää ja omaksua perimätietoa ja kulttuureita jotka muuten olisivat jääneet eristetyiksi. Sivistysten välille palautui yhteydet, tietämykset sulautuivat. Arabikeskukset olivat ajatusten, uudistusten, oppimisen ja kulttuurivaihdon maailmanlaajuinen markkinapaikka. Oppineet vaihtoivat ajatuksia ja oppeja keskenään. Etsikää tietoa vaikka Kiinasta. Merkittävä käännekohta oli intialaisten oppineiden kutsuminen. Kehittyi älyllinen liike, jossa oppiminen ja tieteenteko nähtiin dynaamisena prosessina, yksi askel oli materiaalia seuraavalle. Arabit käänsivät kaikki kreikkalaiset tieteelliset ja filosofiset teokset. Tätä jatkui satojen vuosien ajan keskeytymättä. Tiedollinen kokonaisuus käsitti fyysiset tieteenalat ja metafysiikan. Antiikin lähteitä käytettiin lähtökohtina, ei omaksuttavina päämäärinä, niitä kommentoitiin ja muokattiin.

Lyonsin mukaan hallinnon virkoihin pääsi älyllisten saavutusten perusteella. Tämä ja kaupunkien synty murensi vanhan hierarkiajärjestelmän. Vallitsi sosiaalinen liikkuvuus ja älyllisten mahdollisuuksien tasa-arvo – vertaapa tätä taas meillä tänään.

Valtaeliitti tuki kirjailijoita ja perusti kirjastoja. Bagdadin Viisauden talo oli tieteellinen ja älyllinen keskus sekä suuri kirjasto. Tietoa välitettiin eikä pantattu. Moskeijoissa luennoitiin ja keskusteltiin. Syntyi uudenlainen kaupunkikulttuuri. Bagdad suunniteltiin Eukleideen geometristen oppien mukaan – vertaa Helsingin nykyinen kaupunkisuunnittelu.

Arabikulttuurin keksimää tai muualta välittämää olivat muun muassa: Maapallon ympäryksen mittaaminen aavikolla auringon varjon ja kulman avulla (Erastotheneen kokeen toisto), tulos oli erinomainen. Numerot ja kymmenjärjestelmä, maailma äärettömästä äärettömään voitiin ilmaista kymmenellä merkillä. Irrationaali luku, trigonometriset funktiot. Arvoitukseksi jäi paralleeli. Nolla ja paikkamerkinnän rooli laskennassa.  Kehiteltiin algebra, numerolaskenta (mikä tuottavuusloikka). Paikan, tilan, sijainnin, suunnan ja navigoinnin kekseliäisyys. Ympyräkaupungin idea Eukleideen pohjalta.

Onko nykyisellä ”länneksi” kutsulla maailmalla oikeus ylenkatsoa arabikulttuuria ja islamia, ainakaan historian valossa?

Missä on Viisauden talo tänään? Ei ainakaan Suomessa, ei eduskunta, ei hallitus, ei Akatemian strateginen tutkimusneuvosto. Entä yliopistot, aalto ja hooyy? Tai internet? Piilaakso? Cern, niin miksei, viisauden suuntaan.

Missä on uteliaisuus, avaramielisyys, vuorovaikutus? Tähänkö on tultu valistuksen ja modernin tiellä? Mihin ihmisen äly ja kulttuuri kadonnut? Täällä huudetaan: rajat kiinni, ulos maasta, veri verestä. Suomi on maailman takapajula, eikä vain Suomi.

Miksi maat kaatuvat -kirjan perussanoma on, että valtiot menestyvät tai kaatuvat sen mukaan miten sisäänottavia (inklusiivisia) tai ulossulkevia (eksklusiviisia) niiden instituutiot ovat.  Kummanlainen on nykysuomi ja nykymaailma? Kaikkea elitisoidaan, taloutta, politiikkaa, tiedettä, yliopistoja, kaikkea rakennetaan suljettujen professioiden ja mukahuippujen varaan. Hiljainen kansa pakenee nurkkiin, alkoholiin tai uskonliikkeisiin kuten keskiajalla Euroopassa. Meillä on väärä hallitus ja väärä politiikka. Stubbille ja Sipilälle pitää antaa luettavaksi Lyonsin kirja tai kirja Miksi maat kaatuvat.

Sivistystä kaiken maailman johtajille.

Lyonsin kirja antaa ymmärtää, miksi Eurooppa pysyi tuhannen vuoden ajan takapajuisena sekä miten ja mistä käynnistyi vähittäinen nousu. Eurooppaa jumitti moni asia, aluksi Rooman luhistuminen, sitten katolinen kirkko, älyllinen pysähtyneisyys juuri kirkon takia, feodaalinen jäykkyys ja sosiaalisen liikkuvuuden puute. Eurooppa oli hierarkioiden varaan rakentunut eliittien kehto.

Katolinen kirkko loi jyrkän kahtiajaon omien oppiensa ja kansanelämän välille, kansa pakeni lahkoliikkeisiin tai kuoli ruttoon. Opillinen kahtiajako ja kirkon vallankäyttö jähmetti älyllisen kehityksen Euroopassa vuosituhanneksi, ties pariksi. Kumman anti, islamin vai kristinuskon on historian valossa ihmiskunnalle ollut suurempi? Ristiretket olivat paavien veristä valtapolitiikkaa, ei mitään muuta. Kirkko ei kyennyt parempaan kuin kohdistamaan harhautuneen laumansa ja sen väkivallan idän vääräuskoisiin, sanoo Lyons. – Millä oikeudella te siis tuomitsette islamin ja suitsutatte kristinuskoa?

Mistä ja miten valtahierarkian murtumat alkoivat? Aluksi yksittäisten älykköjen toimesta. Abelardia Lyons erityisesti kehuu. Abelard sanoutui irti Euroopan älyllisestä umpiosta, meni tutkimaan arabien tiedettä paikan päälle ja välitti sitä Euroopalle. Kirjallisuuden käännösliikkeet olivat olennaisen tärkeitä; ensin arabit käänsivät kreikasta arabiaksi, sitten Euroopan älyköt arabiasta latinaksi tai kansankielille. Euroopan kulttuurinen nousu käynnistyi yhteiskunnan reunoilta, syntyi kiltoja, yliopistoja (kirkon katedraalikoulut jäivät toiseksi), feodaaliorjia pakeni kaupunkeihin, kaupalle avautui väyliä itään. Kirkon kiellot, pullat ja pannat, ulosajot yliopistoista tai poltot eivät enää tehonneet.

Nykykielellä sanoen  ”dosentit” pohjustivat Euroopan nousun.

Päätelmiä ja opetuksia nykypolitiikalle:

• Kaiken perusta on maailman eri kulttuurien vuorovaikutus, keskinäinen hyväksyvyys, liikkuvuus, sisäänpäästävyys.
• Kaikkien ihmisten älylliselle uteliaisuudelle ja toiminnalle on avattava portit.
• Hierarkiat työelämästä, yritysmaailmasta ja muualta yhteiskunnasta on purettava.
• Tiedepolitiikan ”huippuajattelu” on poistettava.
• Valtioiden, elinkeinoelämän ja valtaapitävien tiedeohjaus on purettava.
• Sosiaalinen liikkuvuus on avattava. Instituutiot muutettava sisäänpäästäviksi, väylät auki.
• Politiikan monopolien ja professioiden ( = edustuksellisuuden) tilalle avautuvuutta, osallisuutta, digitalisaatiota, nettiä.

Viisauden talo

Into-kustannus, kirjan esite

 

Maailma nousee satujen voimalla, niin myös Suomi

Suomi ei nouse roboteilla. Ei kolmikannalla. Ei talouskasvulla. Ei yhteiskuntasopimuksella. Ei kilpailukyvyllä. Ei Slushilla eikä ict:llä. Ei Sipilän hallituksella. Sadut nostavat Suomen.

Nauratte. Entä jos asiassa on perää, sittenkin. Sadun paikalle voidaan kirjoittaa tarina, kertomus, novelli, kuva. Mitä tarinat ovat saaneet aikaan maailmassa?

Maailmanhistorian suurimpia tarinoita on ollut kristinusko (miksei muutkin uskonnot). Kristinusko on tarinakokoelma, satupaketti. Se syntyi taisteluna Rooman veristä väkivaltaa vastaan. Mitä on Rooman mahdista jäljellä tänään, ei mitään. Sen sijaan kristinusko leviää yhä vaan, nyt etelän maissa ja Kiinassa, erityisesti helluntailaisuutena. Kumpi siis voitti, tarinat vai poliittinen valta?

Palataan uskontoihin, kunhan ensin vilkaisemme maallisempaa tarinointia.

Helsingin kirjamessuilla oli veikeä venäläiskolmikko, kirjailijat Jevgeni Babuskin ja Aleksandr Snegirjov sekä kriitikko Valerija Pustovaja, noin kolmekymppisiä. Kolmikko julisti venäläistä evankeliumia, ilosanomaa. Itseään he kutsuivat sosiaalisen toiminnan kirjailijoiksi. Suomalaismedia ei kolmikkoa edes huomannut.

Näin Jevgeni: Olen nyt ollut Helsingissä kolme päivää. Raitiovaunuissa ihmiset istuvat suljetuin kasvoin, niin on myös Moskovassa. Minulle on mysteeri, mitä nämä hiljaiset ihmiset ovat. Tuntuu kuin heiltä puuttuisi sisäinen maailma, he eivät voi ilmaista itseään. Venäjällä älymystö pitää heitä roskaväkenä. Hiljainen kansa on helppo opettaa vihaamaan, aina löytyy kohteita: Tsetsenia, Ukraina, Syyria. Lyö lähinnä olevaa, kylvä ristiriitaa, luo pelon ilmapiiriä. Venäjän nykysotia tämä hiljainen massa pitää oikeutettuina. 80 % heistä ei ole koskaan käynyt ulkomailla.

Me kirjailijat laskemme kivijalkaa, Jevgeni jatkoi. Ihmiset täytyy pelastaa pelosta. On kirjoitettava tarinoita, tarjottava suunta ylös. Kirjoitamme satuja köyhille ja yksinäisille, hylätyistä hylätyimmille. Kerromme ihmisten yksinäisyydestä. Sankareita ovat he.

Lapsuuteni kylässä on kartanon raunio, se on imperiumin raunio, kertoili Aleksandr ja kysyi, mikä on Venäjän uusi rakennus? Sen tarkoituskin on epäselvä.

Mikä on Venäjän tarkoitus? Nuoret kirjailijat sitä hakee, tuskin kukaan tietää. Entä mikä on Suomen tarkoitus, kirjailijat eivät sitä hae, tuskin tiedostavat koko kysymystä. Mitä me teemme Jari Tervon lauantai-vitseillä? Emme mitään. Menkööt kotiinsa, nämä suomalaishöpöttäjät.

Suomen kirjallisuuden trendi on dystopia, pahan yhteiskunnan kauhukuvat, kertoo Hanna Samola joka hakee Tulenkantaja-palkinnon saajaa (Aamulehti 6.11.2015).  Onnellinen rakkaus ei kiinnosta enää ketään.

Suomi on nyt vailla suuntaa ja tarinaa, kirjoittaa Jani Halme Kauppalehdessä 2.11.2015. Mutta näin onkin hyvä, jatkaa Jani, koska silloin on pakko vaihtaa kirjoittajaa. Uudet tarinat lähtevät alhaalta ja sisältä. On novellien aika.

Suomi saadaan kuntoon satujen voimalla, otsikoi taidekriitikko Katri Kovasiipi Aamulehdessä 10.9.2015. Sadut kasvattavat uskoa merkitykselliseen elämään ja oman selviytymisen mahdollisuuksiin. Ellemme opi saduista, mikä on hyvää ja mikä huonoa, tulee taiteestakin löysää ja sekavaa velliä. Suomen kulttuurielämässä velloo mitäänsanomattomuus. – Uskotaan Katria, murenihan Roomakin tarinoiden edessä. Herkkyyttä maailma huutaa. Herkkyys kantaa ihmisen.

Taidemaalari Susanna Vuorio kuvaa katujen ja yksinäisten kotien näkymättömiä ihmisiä, varjossa ja syrjässä eläviä kiihkottomasti ja toteavasti. Viisas oppii myötätunnon avulla, samaistumalla toisiin, Susanna sanoo. Maalausteni henkilöt ovat kysymysmerkkejä olemassaolon luonteesta, elämän tarkoituksesta.

Kulttuuri, joka kadottaa keskeiset päämäärämerkityksensä ja yhdessä tekemisen mielen, joutuu kriisiin, sanoo Sara Heinämaa (HS 7.11.2015). On aika puhua Suomen kriisistä merkityskadon käsittein.

Suomessa on kasvamassa kyynisten nuorten sukupolvi. Merkityksettömyyden tunne voi syntyä koulussa ja laajentua koskemaan koko yhteiskuntaa. Näin kertoo Akatemian tutkimustiedote.

Suomen nykykirjallisuudesta on turha etsiä Pyhää Henkeä. Oli kerran eräs – Jaakko Juteini: arvon mekin ansaitsemme, Suomenmaassa suuressa. Olisipa meillä tänään Jaakon ja Venäjän Valerijan henkeä.

Nostaako kirjallisuus meitä? Aleksi Kiven Nummisuutarit (Kansallisteatterissa) kääntyy lopussa kohti mystiikkaa. Sekö on ratkaisu, ei. Miksi herkkyyden mestari Anton Tsehov antautui! Kansallisteatterin Vanjassa ihmiset olivat aluksi täynnä toivon ja tekemisen näköalaa, mutta mihin kaikki päätyy? Sonja alistuu selaamaan tilikirjaa kuin VTV:n johtavat tuloksellisuustarkastajat ja tuloksellisuustarkastusneuvokset konsanaan Suomessa tänään. Vanja-enon professori pakenee nuorikkoineen tietämättä mihin, Rostoviin. Mikä siis on Venäjän tarkoitus? Ovatko pako ja elämän latteus ratkaisuja? Missä on itsetunto, tekemisen ilo ja riemu? Mihin katosi Pyhä Henki, ehkä revisioviraston (VTV) perimpään nurkkaan.

Ratkaisu on, kukako sen löysi. Venäläiskirjailija Mihail Siskin: rakkauden etsintä on kumouksellinen teko. Siskinin isoäiti eli läpi 1900-luvun, vallankumouksen, sisällissodan, Stalinin ajan, maailmansodat, neuvostoromahduksen. Koko vuosisadan ihmisten oli vaiettava, mikäli aioit elää. Kautta hiljaisuuden isoäiti kirjoitti rakkauskirjeitä. Niista kirjeistä Mihail Siskin kokosi romaanin Sinun kirjeesi. Isoäidin rakkauskirjeet ovat kumouksellinen teko, sanoo Siskin. Rakkauden etsintä kantaa. Maailma huutaa herkkyyttä, satua.

Talousnobelisti Edmund Phelps sanoo, että läntisen ta­lous­kas­vun yti­mes­sä oli ke­vyt ja liik­ku­va mie­li (Anu Kantola HS 11.8.2015). Tänään seikkailumieli on estynyt,  elämänmeno jähmettynyt. Joh­ta­mi­nen kes­kit­tyy ris­kien­hal­lin­taan ja te­hok­kuu­teen ( = Sipilän kilpailukykyloikka).

Kult­tuu­ris­sa mo­net kat­so­vat taak­se­päin et­sien tur­vaa us­kon­nos­ta, per­hees­tä ja kan­sa­kun­nas­ta, jatkaa Anu Kantola. Ennemmin tarvitaan seik­kai­lu­miel­tä. Ihmisten tulee saada toteuttaa itseään (vertaa Jevgeni). Maailma on satu, maailma on tarina, maailma on novelli.

Jevgeni, Aleksandr, Valerija, Katri, Jani, Jaakko, Susanna, Edmund, Mihail, Sara – kaikki he hakevat pohjimmiltaan samaa: raitiovaunussa nököttävän hiljaisen ihmisen nostamista itsetuntoon ja elämisen iloon, sysättyjen nostamista arvoon ja merkitykseen. On kirjoitettava satuja ja rakkauskirjeitä heille. Niin teen minä.

Voisivatko maallinen rakkaus ja henkinen usko löytää toisensa?

Kaksi vuosituhatta sitten Rooma alisti ja tuhosi Välimeren kansoja, mm. Palestiinaa. Väestö haki lohtua mistä vähänkin uskoi sitä saavansa. Joku yritti nostattaa kansaa vastarintaan. Yleensä heidät surmattiin. Yksi surmatuista oli Jeesus. Hänestä  jäi elämään monenlaisia tarinoita. Tarinat kiteytyivät ja niitä alettiin kutsua ilosanomiksi, evankeliumeiksi. Aiemmin evankeliumi oli tarkoittanut Rooman keisarin ilmoitusta kapinan verisestä kukistamisesta. Keisarin ilmoitus luettiin ensin roomalaisylimystölle, hyväosaisille. Jeesus-evankeliumin kuulivat ensin paimenet, yhteiskunnan alimmat. Jeesus ei syntynyt kuninkaan hoviin eikä rikkaan perheen keskelle, vaan köyhän tytön pojaksi. Tämä on jumalallista ironiaa, sanoo piispa Jolkkonen. Tarinoiden lohduttavuus – tulkaa lapsenkaltaisiksi, nälkäisten ruokkiminen – voimaannutti ihmisiä kuin ’maailman ihanin tyttö’ tänään.

Kahden vuosituhannen ajan sysätyt ihmiset ovat uskoneet löytäneensä turvaa alkukristillisestä ilosanomasta. Suomessa 1700-luvun kuolonvuodet ja kansan hämmennys, 1800-luvun nälkävuodet, 1900-luvun alun murrokset, viime sotien jälkeinen ahdinko ja lopuksi ns. suuri muutto maalta ovat luoneet kasvualustan herätysliikkeille, viimeksi 1900-luvun helluntailaisuudelle. Maailmalla helluntailaisuus leviää uskonnoista nopeimmin, Afrikassa, Kiinassa ja Brasiliassa, jossa mukana on myös liikemiesnokkeluutta ja hurlumheitä. Maailman helluntailaisiksi lasketaan noin 500 miljoonaa eli joka neljäs kristitty.

”Kun tuli helluntaipäivä, taivaalta kuului kohahdus, he näkivät tulenlieskoja ja tulivat täyteen Pyhää Henkeä.”

Suomessa helluntailaisia on noin 50 000, harmi että ovat ajautuneet omaan seuraansa. Kuunnellaan ja ymmärretään heitä. Toivoa ja lohtua me itse kukin tarvitsemme, kukin tavallamme ja ajallamme.

Voisivatko maallisten kirjailijain rohkaisevat sadut sekä uskovien taivaalliset tarinat lähentyä, löytää toisensa? Onko jokaisen ratikkamatkustajan jäätävä pois omalla pysäkillään, kadottava kulman taakse, mentävä yksinäiseen kotiin?
Lukemistoa

Babuskin, Snegirjov, Pustovaja (niukasti suomeksi, tässä vähän )

Mihail Siskin
Mihail Siskin: Sinun kirjeesi.
Helsinki Lit: Mihain Siskin ja Sofi Oksanen keskustelevat venäläisestä sielusta.

Toisaalta, kaikkea voi sattua. Venäläisiä novelleja.
Sara Heinämaa: Suomen kriisi kadottaa yhteiset merkitykset
Anu Kantolan kolumni HS:ssä 11.8.2015 (mm. Edmund Phelps)
Puolet alakoululaisista kadottanut koulun merkityksen.  (Katariina Salmela-Aro)
Jani Halme: Suomi tarvitsee pieniä tarinoita. Kauppalehti 2.11.2015.
Susanna Vuorio. Saatat olla etsimämme henkilö/Mältinranta. Katso ihmistä (TS).
Kirjallisuudessa on naisten vuosi, jälleen (Hanna Samolan haastattelu). Aamulehti 6.11.2015. Jaakko Juteini: Arvon mekin ansaitsemme.
Vanja-enossa jäljelle jää vain tämä hetki. HS 19.9.2014.
Puolet alakoululaisista kadottanut koulun merkityksen. Akatemian tiedote.

Maailman ihanin tyttö.

Evankeliumit
Kuinka verinen evankeliumi muuttui ilosanomaksi. YLE 24.12.2012.

Valtiontalouden tarkastusvirasto: johtava tuloksellisuustarkastaja, tuloksellisuustarkastusneuvos

 

”Sisäisesti kaunis ihminen ei voi olla kuuliainen”

Kuuliaisuus ja ihmisen sisäinen kauneus eivät sovi yhteen. Todella kaunis ihminen ei voi olla kuuliainen.

Rakkaus ei ole kaupankäyntiä. Se on taidetta.

Nuo ovat poimintoja tv-ohjelmasta Kauneuden monet kasvot. Ohjelman Libanon-osassa islamiin uskovat naiset kertovat elämästään Libanonissa. Se on kaunein koskaan näkemäni tv-ohjelma.

Nuori naisrunoilija Joumana Haddad kertoo:

”On käsittämätöntä, kuinka kulttuuri joka on tuottanut kehoa ja seksuaalisuutta käsittelevää upeaa kirjallisuutta jo 900-luvulla, on nykyisessä tilassaan, takapajuinen ja pelkää seksuaalisuutta. Miksi naisen kehoa pidetään uhkaavana? Tästä on tullut keskeinen elementti kaikessa: kontrollissa, uskonnoissa, syrjinnässä. Miksi kulttuurimme on tällä tavalla taantunut? Tätä pohtimaan perustin lehden. Taistelen vapaan seksuaalisuuden ja itsemääräämisoikeuden puolesta. Samalla taistelen maallisen yhteiskunnan puolesta. Libanonilaisessa yhteiskunnassa unohdetaan naisen oikeudet ja naisen riippumattomuus. Kauneus ja erotiikka typistetään esteettisyydeksi. Tällöin ei voi puhua kauneudesta, sillä pinta ei tee ihmisestä kaunista vaan myös hänen sisimpänsä. Kauneutta on ihmisen sisäinen voima ja se millaisena hän näkee itsensä suhteessa muihin. Aivan liian usein naiset muodostavat käsityksen itsestään sen perusteella millaisina muut heitä pitävät tai millaisiksi muut heidät arvioivat. He ovat muiden silmissä kauniita ja kuuliaisia. Minusta todella kaunis ihminen ei voi olla kuuliainen. Ne eivät sovi yhteen. Meitä vaivaa turhauttava itsemme kieltäminen.”

Libanonilaisrunoilja Joumana Haddad

Islamia televisiossa opettava naishenkilö sanoo: ”Seksuaalinen nautinto on Jumalan lahja ja ihana asia. Opetan heitä ja puhun televisiossakin, vaikka muut mitä sanoisivat. Rakkaus ei ole kaupankäyntiä. Se on taidetta.”

Tärkeitä ovat usko, persoonallisuus ja kanssaihmisiin suhtautuminen. Ne tekevät ihmisestä kauniin. On tärkeää saavuttaa sopusointu tämän elämän ja tuonpuoleisen elämän välille, sanoo nuori tyttö.

Omien halujen kuuntelu ja toteuttaminen on tärkeää. Ihmisellä, myös naisilla on oltava oikeus elää, ilmaista itseään ja käydä ulkona, vaikka diskossa. Nuorten naisten elämää rajoitetaan säännöin. Sisäiset ja ulkoiset kiellot luovat ristiriidan, mikä estää omien halujen kuuntelemisen. On tärkeää että voin olla oma itseni henkilön kanssa joka myös on oma itsensä. Näin puhuvat naisopiskelijat.

Ihmiset eivät enää suostu elämään kahleissa kuten ennen. Ihmiset haluavat paeta ansaa johon sota heidät vei.

Kuinka ihmeessä Libanonissa myydään niin paljon leninkejä, oli Pariisissa ihmetelty. ”Kaunistautuminen on meille keino selviytyä ja osoittaa että olemme olemassa – mikä ei tarkoita että ajattelisimme vain kaunistautumista”.

Tv-ohjelman mukaan libanonilaisnaiset käyvät kampaajalla kaksi kertaa viikossa. Tukan tulee hulmuta tummana, pitkänä ja valtoimenaan. Huivi on tapa koristautua. Jumala ja islam eivät kiellä kirkkaita värejä.

Kauneutta janoava elämäntyyli – Therese Bohmanin Toinen nainen

Nuoren naisen kaipuun, itsetunnon ja uhman löydämme myös ruotsalaiskirjailijasta. Therese Bohman esiintyi lokakuun alussa Pohjoismaiden kulttuurikeskuksessa Helsingissä sekä Tampereen yliopistolla. Teoksellaan Toinen nainen hän on ehdolla Pohjoismaiden kirjallisuuspalkinnon saajaksi. Toivotan onnea.

Therese Bohman. Hänen kirjansa Toinen nainen on pohjoismaiden kirjallisuuspalkintoehdokkaana.

’Toisen naisen’ päähenkilö on nuori tyttö joka tiskaa norrköpingiläisen sairaalan keittiössä. Hän on maailmaa vastaan yksin. Romaanin teema on vapaus ohjata omaa elämäänsä, lähteä ja kulkea omaa tietään ja unelmoida. Päähenkilö haluaa olla naisellinen flanööri, kuljeksija ajatuksissaan ja teoissaan, lukea kirjoja, kokea taidetta ja musiikkia. Tiskaus on monotonista vailla korkeampia ajatuksia. Tyttö on yksinäinen. Kunpa joku huomaisi, kaipuu, elämänpulssi.

Kirjaa miettiessäni kävelin vain ympäri kaupunkia ympäri, Therese sanoo. (Kuulostaa tutulta: kävellä ympäri kaupunkia, baana, satama, meri, valo, portaat, aurinko, sielujen ykseys.)

Toinen nainen etsii ideoita, paikkoja ja yhteenkuuluvuutta mutta ajautuu välitiloihin. Hänessä on halu elää sovinnaisuuksien ulottumattomissa, mutta se toteutuu itsetuhoisten valintojen kautta: miehinen taiteilijamyytti, älyllinen yhteenkuuluvuus, kaino hymy, intohimo.

Energia ja voima puuttuu nykyisestä kulttuurista. Keskiluokkaisten naisten ja feministien maailma tai yliopistomaailma on sulkeutunut ja rajallinen. He luovat vain uusia sääntöjä.

Jukka Mäkelän maalaukset

Maalausta on katsottava vailla mielessä olevaa esikuvaa tai tulkintaa. Herkkyys ja voima yhtä aikaa. Kaikki muu ja ulkopuolella oleva on toissijaista.

Jukka Mäkelä: Ristin tie.

Tervetuloa

Maailmassa on kauneuden saarekkeita, hyvyyttä ja suloutta. Etsitään niitä, huomataan ne ja rakennetaan niiden pohjalle.

Tervetuloa te islamia vastaan kapinoivat mutta siitä voimaa saavat hulmuvatukkaiset naiset. Teistä huokuu kypsyys, sisäinen kauneus. Teissä on itsetuntoa joka ei suuntaudu muita vastaan.

Välimeren pohjukassa on joskus elänyt sisäisen kauneuden kulttuuria ja kirjallisuutta. Haikuja siitä kumpuaa jälleen tänään.

Libanonin ja Beirutin raunioiden keskellä tai Norrköpingin sairaalakeittiössä elää etsiviä, kaipaavia naisia. Etsitään heidät.

Kauneuden monet kasvot, osa Libanon. YLE Teema. (nähtävissä lokakuu 2015)
Joumana Haddad
Therese Bohman
Herkkyys ja voima, Jukka Mäkelän näyttely Helsingin Taidehallissa.
Jukka Mäkelä (Timo Valjakka)

 

Suomi tarvitsee Marjatta-sinfonian

Metsämiehen laulu, Sydämeni laulu, Finlandia, Sibeliuksen Kullervo-sinfonia – peräkanaa.

Esitys Senaatintorilla oli koskettava. Aurinko paahdutti kirkon portaiden piripintaisen yleisön.

Olikohan Kullervo katsomossa? Etsin häntä katseellani mutta en havainnut. Oliko Kullervo lähtenyt sotaan – Ukrainaan, Syyriaan, Isisiin? Miss’ on piiat pillannunna.

Kuka on aikamme Kullervo? Hän on maahanmuuttaja, turvapaikan hakija, naisten hylkimä, raiskaaja, nurkkaan ahdettu, sivuraiteelle sysätty, Olli Immosen vihan kohde. Kullervo ei kuulu kolmikantaan eikä tee yhteiskuntasopimuksia.

Sinfonian sanat heijastettiin yleisön eteen. Ahmin jokaisen sanan. Mietin itseäni. Pyyhin silmäkulmaa, uudestaan ja uudestaan. Paahde kuivasi posken, mutta vain hetkeksi. Itkin, miksi itken? Minä, Kullervo.

Kullervon sydän on romanttinen, mutta loukattu tunne ajaa kiivaisiin tekoihin. Voimattomuus ja epätoivo tuo epäonnen. Kadonneen sisaren viettely onnistuu helyjä vilauttamalla – tänään tuota sanottaisiin seksin ostoksi.

Kullervo on hylkiö, heittiö, pakotettu luuseri, epätoivoinen kostaja. Kullervo on hallan kaatama saarijärven paavo, putkinotkon juutas, ryysyrannan jooseppi. Tällaisena sivistyneistö esitti ja yhä esittää suomalaisen rahvaan, kykenemättömänä moukkana.

Mutta Kullervo on myös kiivas. Hän suistaa karjan suohon, usuttaa sudet emännän tuhoksi, lähtee sotaan, tappaa Untolan väen, syöksee lopulta miekan rintaansa.

Sibeliuksen Kullervossa soi kansallismytologian ensipauhu. Tämä kurja, heikko, alakuloinen maa (dekadenssi) tarvitsee voimaa ja renessanssia, riimitteli Gallen-Kallela ja maalasi Kullervon koston.

Luuserin kääntöpuoli on torven pauhu, korskeus, tuittupää hevonen. Tuo asenne pohjusti 1900-luvun tapahtumia Suomessa ja Euroopassa: kansallisuho, jääkärimarssi, suuri suomi, yli rajan. Mytologia irtosi arjesta. Arki valui kohti suurlakkoa, torpparikapinaa ja sisällissotaa, kymmeniä tuhansia kuolleita.

Missä on Lönnrotin arka Kullervo? Missä ovat Aleksis Kiven nokkelaälyiset veljekset? Missä Koskelan Akseli ja Elina?

Jäikö korskeuden ja luuseriuden väliin tilaa terveelle itsetunnolle? No, eipä jää tänäänkään. Suostukaa ’yhteiskuntasopimukseen’ tai suistamme nuo kurjat yhä syvemmälle suohon, julistaa Juha Sipilän korskea hallitus.

Torilla satapäinen kuoro laulaa Sibeliuksen sävelin:

Sa että karkoitit orjuuden,
ja ettet taipunut sa sorron alle

Portaikolla yleisö nousee seisomaan.

Kenen orjuudesta Finlandia-hymni puhuu? Kullervo myytiin orjaksi, lähetettiin metsään paimeneksi, pantiin reppuun kivinen leipä johon puukko, tuo ainoa muisto isästä murtui, naiset kaikkoavat, Kullervo on lyöty. Kullervo ja sisarensa päätyvät itsemurhaan.

Finlandia-hymni ja Kullervo-sinfonia peräkkäin Tuomiokirkon juurella on äärimmäistä dramatiikkaa. Onko siinä myös äärimmäistä ristiriitaa!

Kullervon traagisuus ei ollut yhteiskunnallista, se oli seksuaalista. Kullervon tahto oli itsetuhoista:

Kysyi mieltä miekaltansa, tokko tuon tekisi mieli
syöä syyllistä lihoa, viallista verta juoa.

Karkottiko itsetuhoisuus orjuuden? Tänään asumistuen poisto ajaa vanhuksia itsemurhaan.

Entä millainen tahto on aikamme pakolaisilla, turvapaikan hakijoilla, Välimereen vajoavilla? Kohoaako aaltoihin hukkuvan tahto musiikilliseksi pauhuksi vai vaimeneeko aaltoihin? Miten soi Välimeri-sinfonia?

Kulttuurinen korskeus ja lehmipaimen eivät kohdanneet arjessa. Mutta Kullervossa kohtasi maanisuus ja masennus. Sotaan lähtiessään:

soitti suolla mennessänsä, kullervoitsi kankahalla

Kotiin tultuaan Kullervo hukkuu raastavaan yksinäisyyteen:

tupa on tyhjä tultuansa, autio avattuansa
ei tulla likistämähän, käyä kättä antamahan
hiilet kylmät hiilloksessa
loihe siitä itkemähän, itki päivän, itki toisen

Onko Kullervon yksinäisyys Huudon kaltaista (kuva)? Kukaan ei kuule.

• 
  Edvard Munch: Huuto

Kullervo-runo päättyy Väinämöisen opetukseen:

Elkötte, etinen kansa, lasta kaltoin kasvatelko
luona tuhman tuuittajan, vierahan väsyttelijän!
Lapsi kaltoin kasvattama, poika tuhmin tuuittama
ei tule älyämähän, miehen mieltä ottamahan,
vaikka vanhaksi eläisi, varreltansa vahvistuisi.

Lukekaa Väinämöisen opetus Olli Immoselle, lukekaa kaikille heille.

Miksi myyttitaiteilijat, Sibelius, Kallelat ja muut eivät tarttuneet tähän kohtaan? Oliko se liian arkista, rahvaanomaista? Ruveta nyt rahvaskansaa kasvattamaan. Kansakouluja vastustettiin, oppikouluja vastustettiin. Kulttuuria ja sivistystä ajetaan alas jälleen tänään. Kullervo on palannut keskuuteemme. Emme kuulu sopimuspöytään, ilmoittaa Juha Sipilä.

• 

Marjatta. (Lähde: Ateneumin Kalevala-taidetta kouluille -sivusto)

Marjatasta kertoo Kalevalan viimeisin ja kaunein runo (kuva)

Itken Marjattaa, silmä kostuu, kastelee posken.

Miksi Marjatasta ei ole loihdittu hymniä, sinfoniaa? Marjatta jos kukaan sellaisen ansaitsee. Suomen Neitsyt Maria, puolukasta synnyttäjä, äitinsä kiroama, kaino lapsen kasvattaja. Marjatan kaksiviikkoinen poika pitää puolustuspuheen jonka jälkeen hänet kastetaan karjalan kuninkaaksi. Syrjäytetty Väinämöinen lähtee vaskisella veneellä, jättää soiton ja laulun perinnöksi.

Satavuotias Suomi ei tarvitse Tuntematonta sotilasta, uutta elokuvaa. Suomi ei tarvitse korskeita hevospatsaita.

Satavuotias Suomi ansaitsee Marjatta-sinfonian.

hiilet kylmät hiilloksessa
itken

Lähteitä

Sibelius-sivu: Kullervo
Kalevalan 50. runo (Marjatta)
Kalevalan 36. runo (Kullervo)
Aleksis Kivi: Kullervo (Kalevalan kulttuurihistoria)
Marjatta (Ateneum: Kalevala-taidetta kouluille)
Kullervo (Ateneum: Kalevala-taidetta kouluille)
Sibelius: Kullervo (blogikirjoitus)
Finlandia-hymni
Edvard Munch: Huuto

• 
  Katkelmia Kalevalan Marjatta-runosta

 

Ministeriöt sähkövatkaimeen. Huomautuksia konsultti Pethille.

Konsulttimme Mikaela Peth raportoi Smolnan neuvotteluista YLEä nopeammin. Laitoin pari reunahuomautusta.

Millainen olisi konsultti Pethin uusimman konsultaation lopputulema?

TEM saisi siis maatalousasiat ja liikenneasiat. Vuosia sitten TEM sai työasiat ja kai vähän ympäristöäkin (te-keskus eli työ-, elinkeino- ja ympäristökeskus). Kävisköhän tuossa niin että vanha kunnon merkantilismi palaisi ja sen myötä elinkeinoasioiden (talousasioiden) ahtaminen yhtenäiseen, samanlaiseen muottiin. Palattaisiinko Anders Chydeniusta ja Adam Smithiä edeltävään aikaan, vapaan ja monimuotoisen orgnisoitumisen estymiseen. Kavahdan yhtenäistä muottia, kavahdan liian vahvaksi koottua TEMiä.

Viestintäasiat OKM:ään. Tässä vois, noin periaatteessa olla itua. Itua siksi että LVM on ylen ihastunut ”viestintämarkkinoihin”. Viestintämarkkinat LVM:n mukaan = Elisa, Sonera, DNA, lehtitalot, Yle ym. Onko viestintä markkinaa? Ei ole, ei saa olla. Viestintä on kansalaistasoista, kansalaisten välistä ja yksilön/kansalaisen omaa luovaa toimintaa. Viestintä on sivistyksen, taiteen ja myös elinkeinojenkin elementti. OKM olisi oikeampi koti, mikäli valtiollista kotia ylipäänsä tarvitaan (pikemminkin ei tarvita).

Mutta nykyinen OKM, huh huh!!! Samanlaista markkinaideologiaa sekin, jopa koulutukseen, sivistykseen ja taiteeseen työnnettynä. Eli toivoton on nykyinen valtio kaikkine ministeriöineen. Kadotkoot kaikki ministeriöt. Eläköön kansalaislähtöinen toimeliaisuus ilman valtiollista päsmäröintiä. Eläköön elinkeinovapaus, kansalaisvapaus, vapaasti organisoituva yhteiskunta, eläköön Anders Chydenius.

Entä ympäristöministeriö? Ensinnäkään en keksi, mitä ihmeen siirrettävää MMM:stä olisi YM:öön? MMM on kautta vuosikymmenten ollut hyperinnokas vesistöjen tuhoaja (Kemijoki, Oulujoki, Iijoki, Pohjanmaan joet) sekä luonnonkalakantojen tuhoaja (kalat syö maataloustuotteiden markkinoita, mokomat) ja näyttää olevan yhä tänään. Tältä osin MMM joutaa taivaan tuuliin.

Asumis- ja kaavoitusasiat YM:ssä. Miksi? Ympäristön luominen pitää viestinnän tavoin palauttaa enemmän kansalaislähtöiseksi, siis poistaa kaavoituksesta ja asuntoasioista byrokraattis-valtiollinen-elinkeinollinen vallankäyttö. Lähiöiden rakentamisen historia kuin myös nykyiset Kalasatamat ovat surullista tarinaa.

Mikaela Peth: Sota ministeriöistä

 

Taiteen, tieteen ja politiikan sosiaalinen älykkyys – Maxxi vai Kiasma?

Henkinen ilmapiiri Suomessa seisoo.

Filosofia on kadonnut, poikkeavat äänet sysätty syrjään. Taloustiede on vajonnut narsismiin, kysymyksenasettelu ei uusiudu. Tiede kapeutettiin tuotekehittelyksi, kuivettuu, äly ei välky. Yrityksissä olisi yritystä mutta se ei laajene sosiaaliseksi. Yhtiökokousten pönköttäjät, alahuhdat ja Varman pajamot istuvat ilmeettöminä julistaen ”täällä ei puhuta yhteiskuntapolitiikkaa”. Kirjallisuudessa kenttä olisi avoin, mutta tuotos on vitsiä, dekkaria ja rakkautta. Teatterista voisi pilkahtaa valo: Hurmeen Europeus ja Juslenius, Smedsin Palsa. Mutta nekin lokeroidaan, tekijät itsekin panevat lösseliksi, vitsittyvät. Kuvataideväen mielikuvitus ja into ei kohoa leipäkannikan yläpuolelle. Mihin katosi Kiasma? Politiikka kiertää yhtä ja samaa sakkorinkiä, on yhdentekevää kuka voittaa, rinne vai räsänen. Valtion ylipalkatut virkamiehet – hetemäet, virtaset ja pöystit – ajavat omavaltaista politiikkaa betoniseinien takana kymppitonnin tai kahden palkalla.

Kaiken kaikkiaan: alakuloista. Seisova vesi haisee.

Tarvitaan tieteen ja taiteen irtiottavuutta, mielikuvitusta, älyä. Löydämmekö sellaista? Poimin kolme teemaa: mannerten synty, taidemuseo Maxxi, Kiasman kuolema.

Mannerten synty

Talvella 2015 saimme Ylen kanavalla nähdä vavahduttavan sarjan Mannerten synty. Tuo sarja kertoi maailman kulttuurien hauraudesta. Kulttuurien virtailut maapallolla ovat kuin lastuja laineilla geologisesti nähtyinä. Kuumana sykkivän pallon ohut pinta nousee, laskee, kuplii, vajoaa, imee ja työntää. Yhtäälle kehkeytyy otollinen kolkka kulttuurin synnylle, toisaalla maa kuivettuu, kylmettyy. Tänään afrikkalaiset pakenevat Välimeren yli kohti Eurooppaa. Afrikan manner työntyy Euroopan alle, hävittää lopulta Välimeren. Alpeista tulee uusi himalaja, vuorten takainen Eurooppa kuivettuu autiomaaksi. Siinä teidän Eurooppanne. Aiemmin mannerten virta loi kulttuurikehdon lähi-Idän jokilaaksoihin. Nyt kehdoista on jäljellä rauniot, sikiää sodat ja isisit. Intian liikunto Afrikasta kohti Aasiaa vapautti kaasut meren vajoamasta, kumosi ilmaston ja miltei tuhosi elämän. Törmäys Aasiaan nostatti Himalajan, kuivasi ja kylmäsi pohjoisen, loi keitaan elämän rajattomalle sikiämiselle eteläiseen Aasiaan, sen ryöpsähdyksen näemme tänään. Andien syvyyksistä suihkuaa muinainen merivesi. Geologisen ajan täyttyessä mantereet palaavat taas yhdeksi, Pangeaksi. Näin sykkii pallo, nousee, laskee ja kuplii, aaltoaa ohut pinta, kirmailee ihminen.

Tiede ja taide – jos niissä on intoa ja hoksausta – kertoo meille kaikesta tästä, kertoisi Louhen synnyn, Kullervon kiihkon, hukkuvan Ainon. Aikamme liike-elämä – outotekit, koneet, ensot ja umpit – kehuu megatrendejensä, poimii rusinan, jättää hukkuvat. Yrityslähtöinen globalisaatiopuhunta kaventaa näön, sumentaa silmät. Tarvitaan syvyyttä, tarvitaan kosketusta.

Taidemuseo Maxxi

Maailma, katso Maxxiin.

Taide avaa maailman uusin tavoin. Taide kohoaa olevan yläpuolelle. Taide kertoo kulttuurien hetkellisyyden, haurauden ja ohuuden. Taide kuvaa maailman kuplinnan, vuoren nousun ja meren painauman.

Mistä löytäisimme tällaista taidetta?

Rooman taidemuseo Maxxi avattiin Tiberin läntiseen mutkaan 2010. Museo oli saman tien vajoamassa hiljaisuuteen eli kokemassa Kiasman kohtalon. Mutta tänään löydämme museosta näyttelyitä, jotka ovat vavahduttavia kuin mannerten synty.

Maxxi oli valinnut taiteelliseksi johtajakseen kiinalaisen Hou Hanrun. Hou keksi näyttelyn kokoajaksi kiinalaisen kapinataiteilijan Hiang Yong Pingin. Tiananmenin jälkeen Ping oli asettunut Ranskaan.

Houn ja Pingin ideoilla Maxxi kertoo tänään, miten ymmärtää globaalius syvemmin, mitä on kulttuurien ja uskontojen vuorovaikutus. Heidän ideoista saamme kimmokkeita seisovan veden pöyhimiseen myös Suomessa.

Pingin näyttely ’Baton serpent’ on vavahduttava. Näyttelyn yksi työ ’Maailmankartta, matkaopas vuosille 2000-2046’ kertoo ihmiskulttuurien hauraudesta. Maapallon kaikki mantereet ovat leikkautuneet ohuiksi suikaleiksi, suikaleet ovat satunnaisesti kiertyneet jonoiksi ja kiemuroiksi. Suomi näytti juuri ja juuri säilyneen kokonaisena. Satunnaisliikkeessä onnekkaat selviytyvät, läheskään kaikki eivät. 400 neulaa kertoo ennakoiduista onnettomuuksista. Näyttelyn toisessa työssä tasanko puhkeaa vuoreksi, ainoa Pyreneillä sijaitsevaa pelastumisen paikkaa. Vuoren yllä hyrrää helikopteri kaikkialle tunkevan kontrollin symbolina. Eläimiltä ovat leikkautuneet päät.

Kuraattori Houlle taide on tutkimista. Pingin näyttely nojaa matkoihin eri puolille maailmaa ja tarkkoihin muistiinpanoihin. Maailman tutkimisesta ja taiteeksi pukemisesta kertoo Roomassa samaan aikaan Leonardo-museon näyttely Leonardo da Vincin muistiinpanoista, keksinnöistä ja maalauksista.

Maxxin taiteellinen johtaja Hou kertoo (tässä lähteenä The Guardian 19.12.2014):

Italia on talouskriisissä. Kriisin myötä taide oli sysätty kansallisen puhunnan pohjalle. Italia on osa Afrikan, Aasian ja Välimeren siirrosaluetta. Silti Italian kulttuuripolitiikkaa vaivasi saarekkeisuus. Houn luoma visio ei nojaa Italian nykytaiteeseen vaan globaaliin perspektiiviin. Ulkopuolinen näkee mitä tarvitaan. Jos museo tai maa etsii identiteettiä, käy läpi kriisiä, se on myös mahdollisuus, uudenlainen vapaus. Hou kehitteli avoimen, globaalin, osallistuvan ja radikaalin näkymän, loi kulttuurisen alustan siirtymille, toisentyyppisen älyllisen ja kulttuurisen sisällön elämälle ja yhteiskunnalle. Sen myötä myös Maxxi-museo heräsi koomasta.

Maxxin museorakennus on terästä, betonia, lasia ja on kiemurainen. Se on kuin lentokenttä tai ostoskeskus, rakennus uusliberaalin kapitalismin visioon. Houlle tämäkin oli mahdollisuus irtiotolle olevasta. Pingin monumentaaliteokset ja niiden syvällinen kulttuuriperusta on kuin luotu osin Kiasmaa muistuttavan tiloihin.

Mihin katosi Kiasma? Miksi taide lakkasi?

Ajattelu ja henkinen ilmapiiri Suomessa ei avaudu ilman taidetta, mielikuvitusta, älyä. Sellaista ei kannata odottaa poliitikoilta, ekonomisteilta eikä yhtiökokouksilta.

Tarvitaan Houn kohottautuvaa persoonaa, irtiottavuutta ja syventymiskykyä. Taiteen ei tarvitse olla donquijote mutta se voi tarjota aineksia ja ideoita jotka murtavat pönköttäjien, lokeroijien, sakkorinkien, betoniseinien ja ilmeettömien maailman.

Taiteen väki Suomessa on sisäpiiriksi sulkeutunutta. Juhahurmeen kaltainen antaa vinkin siitä että toisinkin voisi olla. Taiteilijat ovat juuttuneet toimeentulon ongelmiin, seminaareissaan puhuvat vain siitä. Valtion taidepolitiikka on erillistetty sektori, paljonko saatiin rahaa, leikattiinko vai ei. Näin puhuvat myös kulttuuriministerit, arhinmäet ja viitaset. Helsingin juhlaviikoilla kirjailija sanoi että teoksilla ei ole mitään vaikutusta yhteiskunnassa. Tuo on taiteen, mielikuvituksen ja viisauden alentamista.

Miksi näin on käynyt?

Yhden vastauksen tarjoaa tapa jolla kulttuuria ja taidetta Suomessa hallinnoidaan. Aiheesta kirjoitti hyvin toimittaja Aino Frilander HS 28.3.2015. Jutun otsikko oli ’Kansallisgallerian näkymättömyysviitta’. Valtion taidemuseo säätiöitiin 2014, niinpä mm. Kiasman johtajaa ei haeta julkisesti. Valinta on läpinäkymätön, valinnan eettisyyttä ei voi valvoa. Kansallisteatterissa säätiön hallitus kutsuu johtajan. Oopperassa johtaja haetaan konsulttien avulla. Ehdokkaita ei missään näistä edes julkisteta. Tämä on sulkeutunutta taide-elämää jossa myös taiteilijat piehtaroivat keskenään. Tällaista taidetta ja tällaista hallintoa Suomi ei tarvitse.

Leevi Haapalan valinta Kiasman johtajaksi symboloi taiteen sisäpiiriyttä Suomessa. Oliko Silja Rantasen protestiero Kansallisgallerian hallituksesta vain feminismiä? Toivottavasti ei. Rantanen, kerro, julkista. Verovaroin ylläpidetyn museon johtajan valinta ei voi olla salainen. Salassapito on rikos. Tätäkö on valtioneuvoston ja valtiovarainministeriön hehkuttama avoin hallinto? Kaikkea muuta kuin avointa. Hävetkää edes.

Italiassa taide siis oli talouskriisin myötä sysätty syrjään. Hou otti lähtökohdakseen tämän eristyneisyyden ja sisäpiiriyden.

Vastaavaa taiteen avautumista ja syventymistä kaivataan myös Suomessa. Mutta vaalikeskustelussa tuskin kukaan edes mainitsee sanaa taide, kulttuuri, tietämys, sivistys. Politiikka Suomessa on kuollut.

Henkinen ilmapiiri Suomessa seisoo.

Linkit (eivät nyt toimi):

MAXXI.
Näyttely Baton Serpent, Huang Yong Ping.
The Guardian: Rome-s Maxxi art museum aims to build creativity out of crisis.

 

Pyydän toivon ja rukoilen: jatkakaa ulosmarsseja eduskunnassa

Keskustan, perussuomalaisten, vasemmistoliiton ja vihreiden edustajat marssivat perjantaina ulos eduskunnan sivistysvaliokunnan kokouksesta.

Lisää tällaista!

Ulosmarssi liittyi toisen asteen koulutuksen rahoituslakiin, joka koskee lukioita ja ammattioppilaitoksia.

Jo pelkkä lakiesitys on johtanut lakkautuspäätöksiin joissain oppilaitoksissa. ”Kentällä vallitsee täysi kaaos”, sanoi Tuomo Puumala välikysymyskeskustelussa aiemmin.

Kaikki oppilaitosluvat pantaisiin uusiksi. Mitä eri puolilla maata oikeasti tapahtuisi, siitä ei liene mitään kuvaa. Voidaanko lakeja säätää näin?

Miksi koulutus ylipäänsä on luvanvaraista, ministeriön ja keskushallinnon hetkellisistä aivoituksista riippuvaista? Lupamenettely jatkaa keskitetyn tsaristisen valtion perinnettä. Tuo perinne joutaa roskakoriin, kerta kaikkiaan.

Pahinta uudessa laissa on nyt jo kouluihinkin ulotettava tulosohjaus. Tulosohjaus on kuolettanut Suomen. Tulosohjaus on kuolettanut julkisen hallinnon. Tulosohjaus on filosofisesti ja yhteiskunnallisesti tuomittava ideologia. Tulosohjaus on alistamista, alistamista jollekin ulkopuoliselle.

Viisaat Intiassa sanoivat jo kauan sitten: olennaista on tie. Juuri näin. Olennaista on prosessi. Tulosta ei kukaan tiedä eikä tarvitse tietää ennakolta. Tulos on yllätys ja mitä oudompi yllätys, sitä parempi. Koulutus on taidetta. Kun taiteilija alkaa luoda teosta, hän ei tiedä lopputulosta. Jos tietäisi, ei se olisi taidetta eikä taideteos.

Koulutuksen on oltava vapaata. Vapaata sekä puitteiltaan että sisällöltään.

Te oppositiopoliitikot, pyydän toivon ja rukoilen, jatkakaa ulosmarssejanne koko ensi viikko. Estäkää tämän lain syntyminen.

Sivistysvaliokuntaa johtaa kokoomuksen Raija Vahasalo.

http://yle.fi/uutiset/oppositio_marssi_ulos_valiokunnasta_syyna_koulutus… (myös kommentit)

 

Epäluokka, rap-musiikki ja Helsingin poliisi

Yhteiskuntakritiikki elää rap-musiikissa. Työväenliikkeen laululiike on vaiennut.

 

Pikkuroba, Erottaja, pääsymaksun velottaja /
Huputettu telottaja, poliisit ja verottaja /
Paskatöihin Vespalla käy prekariaatti /
Barrikaadit Espalla ja pommiattentaatti

– – –

Svea-mamman uuma ja Suomineidon loimet
naapurissa duuma, täällä elvytystoimet
Haluut perheen elättää käy selättämään toiset
On suomineito selällään ja levällään sen koivet

– – –

Laiva uppoo, varo laidan yli hyppijöitä
puolueet on täynnä pelkkii aidan yli hyppijöitä
rallikuskeja ja pitkän matkan lykkijöitä
pikku-Hitlereitä, vittu, pöydän alla kykkijöitä

– – –

Meit on tuhansia, ymmärrät sä, tuhansia
Mä ajan sun vitun volvos omakotitaloos
Syön sun saatanan kultasen noutajas
Mee vittu äänestää vielä Mikko Alataloo

 

Rap-musiikissa kapinan fokus voi olla sumea kuin itsenäisyyspäivän Kiakkovieras-juhlassa.

Rapin luokkatietoisuus ja ‘vallankumous’ kiteytyvät tunteen ympärille. Usein se tunne on viha.

On syrjittyjen epäluokka joka ei pääse leikkiin mukaan.

Rapissa on syvyyttä, jota ei pidä kuitata nuorten vihaisten miesten höyrypäästöinä.

Asa ja Paleface ovat levyjensä myötä rakentaneet aktiivista osallistumisen ja kansalaisvaikuttamisen kulttuuria, joka ei ole sidoksissa puoluepolitiikkaan.

Rapin syntysijoja olivat mustat lähiöslummit. Voimakkaasti kantaaottava puhetapa istuu mustaan amerikkalaiseen hip hop-kulttuuriin. Sen juuret ulottuvat mm. orjien tanssiperinteeseen.

Rap-kappaleet muodostavat usein poliittisen lausuman. Ne ottavat kantaa ja kurottautuvat itsensä ulkopuolelle toisin kuin itseensä käpertyvät postmodernit tekstit.

Suomessa rap-sanoitukset eivät ole innoittaneet tutkijoita. Kulttuurintutkimuksessa otettiin 1990-luvulla hajurakoa kapitalismikritiikkiin.

Helsingin ja Tampereen poliisit: vaihtakaa puolta, siirtykää epäluokan joukkoon. Kuten Kiovassa.

Lähteet:
yllä olevat sanoitukset (Asa, Paleface ja Julma Henri) ja muu teksti on pääsääntöisesti seuraavista lähteistä:

YLE: Agit hop jatkaa luokkataistoa – rapparien uho korvasi solidaarisuuden

Jussi Kokkola: Yhteiskuntaluokka suomalaisissa rap-lyriikoissa (klikkaa linkkiä ’See the full transcript)

Turun Yliopisto: Agit Propista agit hoppiin

Jussi Kokkola: ”älä pure luita työväen luokan” – suomalaisen rap-musiikin puhujan analyysistä

 

Sanna Lehtisen väitöskirja – seurakunnatko Euroopan pelastavat?

Seurakunnilla ja kirkolla on tuhannen taalan paikka, sanoo Sanna Lehtinen. Lehtisen väitöskirja käsittelee seurakuntien ja uskonnon roolia EU:n politiikassa ja sosiaalirahaston hankkeissa.

Mikä on kirkon ja uskonnon rooli Euroopassa tänään tai huomenna?

Suomessa kuntia ajetaan alas. Valtio vetäytyy sosiaalivastuista, luo tilalle pakkoja.  EU hylkää universaalioikeudet. Oikeusperuste korvautuu sopimuksilla. EU:n arvopohja kapenee ja teknistyy. Lissabonin strategiasta poistettiin sosiaalisuus, jäljelle jäin vain talous ja työllisyys. Yhteiskuntia ja sosiaaliturvaa rakennetaan työn ympärille. EU määrittelee syrjäytymisen vain työttömyydeksi, ei kokemukseksi. Universaalioikeuksia murennettaessa työelämän ulkopuolisten asema heikkenee, eriarvoisuus kasvaa. Britanniassa Big Society tuottaa eriarvoa. Näin toimii sekä EU että Suomi, politiikkaa lietsovat Urpilainen, Katainen, Juhana Vartiainen, Sixten Korkman ja muut.

Politiikka synnyttää arvotyhjiön. Tyhjiön paikkaajaksi houkutellaan seurakuntia, kirkkoa ja uskontoa. Löytyykö kirkon sosiaalityöstä parempi arvoperusta Euroopalle? Vai onko kirkon toiminta pohjimmiltaan poliittisen vallan legitimointia?

Seurakunta kohtaa myös yhteiskunnan ulkopuolisia toisin kuin valtio tai talous. Seurakuntien arvoperusta on (ollut) universalismi, porukkaa ei jaeta. ”Paikallisen seurakunnan toiminnassa oli havaittavissa yhteiskuntauskonnon piirteitä yleisyyden, universaalisuuden ja yhteisen hyvän tavoittelun muodossa”, sanoo Lehtisen väitöskirja. Sosiaalirahaston hankkeissa seurakuntien vahvuutena on pidetty juuri arvoja, universaalia vastuuta, ihminen ei ole vain tuotantoväline.