Alla olevat aiheet ovat erikseen luettavia.
Onko ihmiskulttuuri ollut koskaan niin sekaisin kuin tänään. Alan ymmärtää tutkijoita, jotka ennakoivat ihmisenjälkeisyyttä, posthumanismia.
Aikamme maailma on tylsä. Moni astuu sivuun ja ajattelee olkoon koko roska.
Menetpä mihin tahansa, kuuntelet ketä tahansa, selaat tuhatta twitter-viisasta, 95 % näkemästäsi tuottaa pahaa oloa ja vihaisuutta.
Entä ne loput 5 %. Heitäkin löytyy. Kaksi esimerkkiä:
– Maija Blåfieldin näyttely Helsingin Taidehallissa. Aiheena hänellä oli todellisuuksien moneus ja moninaisuuden havaitsemisen sattumallisuus. Maija ymmärtää maailmaa paremmin kuin yksikään professori yliopistolla. (tarkemmin alla)
– Professori Petri Myllymäen esitys suomalaisen tiedeakatemian tekoälyillassa 13.2.2023. (tarkemmin alla)
Yritys kuvata sotkuista maailmaa menee sotkuksi. Näin kävi minullekin, teksti levisi. Ratkaisu: pilkon, pätkin, fragmentoin.
Ilahduin USA-kirjailija Anne Carson, jonka Eros-kirjan Poesia juuri julkaisi, kertoo (HS 13.3) miten hän ratkaisi laajenevan tekstin ongelman: ”Essee on pilkottu sopivan mittaisiin osiin, jotka käsittelevät tiettyä teemaa tai sanaa kerrallaan.”
Valtiojohdon juhlinnan kotipesä
Sanna Marin ei tullut yliopistojen rehtorineuvosto Unifin kutsumaan puoluejohtajien paneeliin Helsingin yliopiston juhlasaliin. Marinilla oli selfien otto kesken.
Ei tullut Sauli Niinistökään Tieteenpäivien avajaisiin, vaikka oli kutsuttu. Akateemikoiden ylennykseen Puistokatu Neljään Niinistö sen sijaan meni juhlapuheen kera, otatti kuvia. Kansalle avoin keskustelu tieteestä ei näitä johtajia kiinnosta. Verrataanpa Urho Kekkoseen. Hän käänsi elitistisen akatemian nurin niskoin. Tänään uuselitisoitunut akatemia (tulosohjattu valtion virasto) on valtiojohdon juhlinnan kotipesä.
Yliopiston juhlasalin rivillä 2 rehtorit kaulailevat toisiaan. Veljespitoinen koostumus. Yksi on joukosta poissa, Tampereen Mari. Pakkaili varmaan tavaroitaan. Tampereen taistoista jäljellä ovat vain yliopiston rauniot (lue tarkemmin). Uutta kutsua rehtoriksi ei tullut Tampereelle eikä Helsinkiin. Säätiöväestä, joka Mari Wallsin Tampereelle alunperin valitsi, tunnistan juhlasalissa varmuudella yhden.
1000 uutta tohtoria
Turun yliopiston rehtori Jukka Kola avaa puoluejohtajien paneelin: ”kyllä, kyllä meidän täytyy puhua myös rahasta, uusia tohtoreita tarvitsemme 1000.” Kaiun lailla vastaa panelistien kuoro.
Tässä vilahtaa naivi tiedekäsitys. Onko määrien nostaminen oleellista tai edes hyväksi? Kenelle? Mille? Mihin tohtoreita käytetään tai ei käytetä? Mikä on tieteen tohtoroitu sisältö? Entä vaihtoehdot? Entä jos tohtoroitu tiede etääntyy ihmisen ja niinsanotun kansan oloista, tuntemuksista? Mikä takaa ettei näin käy? Sama koskee mitä tahansa koulutusta, tutkimusta, viestintää tai kulttuuria. Määriin tuijottaminen on höttöistä, pinnallistavaa, suoraviivaistavaa, monokulttuuria, yhdenmukaistavaa.
Puoluejohtajat ja koko poliittinen kenttä menee määriin rajautuvassa puhunnassa halpaan, antautuu pintapopulismille. Siitä puuttuu oppimisen, keksimisen, oivaltamisen, tutkimisen, tieteen, sivistyksen, ihmisten kokemuksen sisällöllinen moninaisuus tyystin. Määräpuhe on petollista ja kartettavaa. Maa, maailma ja elämä nähdään putkena jossa on puskettava eteenpäin tietämättä mihin. Suomen ja maailman lineaaritarina on seko ja tuhoon vievä.
Paneelissa puoluejohtajista yksi (ehkä teko)tohtori puhuttelee kollegaansa ’me tohtorit’. Vähemmän tohtori siirtää huomion varhaiskasvatukseen ja ammatilliseen. Näin toimii peli.
Väitöskirjatutkijoita kutsuttiin aiemmin tohtorikoulutettaviksi. Se oli rehellistä puhetta. Tohtoreiksi koulitaan. Omaehtoisesti sinusta ei tohtoria tule. Koulittavat valitaan tarkoilla seuloilla määräohjelmiin ja määräteemoihin, asetetaan ahtereihin kuin pandat Ähtärissä, sosiaalistetaan valtakunnan arvoihin kuin uiguurit Kiinassa. Ylen Aamuun valitaan oikeat doorat ja helinät, antit ja hannat. Ideologiset rituaalit tutkintoineen, hattuineen, käätyineen, kulkueineen karsinoivat (segregoivat) väestön. Akateemiset eliitit erottautuvat, sisäpiirittyvät ja blokkaavat väärät pois. Parhaimmillaan professorista tulee pelle kuten on nähty. Promootio – edeltänäkijä, edelläkulkija, etujoukko, neuvostoliitto.
HS:n Vieraskynä-palstalla on traagista seurata mihin tarkoitusperiin tohtoreita yliopistoissa suolletaan ja miten heille annetaan aiheet ja sanat suuhun.
Johan Huizingan leikkisinä ihmisinä teemme ajatuskokeen: entä jos tohtoriuden käsite ja tohtorikoulinta lakkautetaan tyystin. Mihin valuu älyn vuo.
Me olemme yliopisto
Yliopisto kuuluu kaikille. Me olemme yliopisto. Elämä ilman tutkiskelua ei ole elämisen arvoista, sanoi Sokrates. Kaduntallaajien väheksyntä Kaarle Hämerin lailla on ihmisoikeusloukkaus. Oikeus elämään kuuluu kaikille.
Politiikan tulee perustua tutkimattomaan tietoon
Politiikan on perustuttava tutkittuun tietoon, hokee tiedeväki ja poliitikot perässä. Eikö asian ole päinvastoin. Politiikan tulee perustua tutkimattomaan tietoon. Politiikalla haetaan sellaista mitä ei vielä ole, mitä ei siis vielä ole voitu tutkia. ’Jo tutkittu’ on pysähtyneisyys, konservatismi, vallan vakautus. Yliopisto ja tiede ovat vallan varmistin ja vanhoillisuuden tae.
Miksi kansanedustaja tai kansa ei saa kysyä ja puhua tieteestä
Onko meillä julkista ja yleisölähtöistä keskustelua tieteen sisällöistä? Politiikoille tämä kuuluisi itsestäänselvyytenä, velvollisuutena. Se on myös kansalaisoikeus. Jos kansanedustaja rohkenee sanoa sanankin tieteestä, niin kimppuun hyökkää satapäinen twitter-kuoro, tieteentekijät, dekaanit, rehtoritkin (Hildén, taideyliopisto).
Tiedeväen pitäisi päinvastoin rohkaista keskustelua tieteistä. Tiede ei ole erillinen olio suojamuurin takana.
Miksi kansanedustaja tai eduskunta on olemassa jos heidän ei sallita keskustella. Se on pohdiskelua inhimillisestä, sosiaalisesta ja kulttuurisesta kokemisesta, se on osa tiedettä. Ilman heitä ja meitä ei tiedettä ole. Pitäkää tieteenne.
Poliitikkojen eristäminen ja itse-eristyminen
Poliitikot eristetään oliomaailmaansa (eduskunta, politiikka). Puoluejohtajien paneelia kuunnellessa joutui miettimään, ovatko he menettäneet havaitsemisen kyvyn. He näkevät ja puhuvat vain siitä mitä valtion nimissä on totunnaisesti tehty. Se ala on supistunut ja supistuu, voi hävitä tyystin. Juuri tästä pitäisi puhua, ei iänikuisista määrärahoista tai vastaavista. Meidät, syrjäväki on sysätty kauas, kauas tieteen kentiltä. Meitä haukutaan maallikoiksi, laajaksi yleisöksi, kaduntallaajiksi, populisteiksi, trolleiksi, vaikka miksi. Kaukana on aika jolloin kansan tytöille availtiin ovia yliopistoihin ja opinnot olivat riemua. Riemua meille kaikille.
Tieteen ohjailu on kaikonnut kauas poliitikkojen kehistä: rikkaiden säätiöt ja rahastot, yliopistojen säätiöinti, elinkeinoelämän valta yliopistoissa, tutkimusaiheiden ja -rahojen kilpailutus, tutkijain kiltteytys ja nöyryytys, valtiorahoituksen politisointi, stn-, inno- ja muut neuvostot, yliopistojen pääomittaminen, pörssipelurius.
Tutkijalähtöisyys, opiskelijalähtöisyys, vapaa oivaltavuus, sisäinen keskustelevuus, yhteiskunnallis-humanistinen pohdinta – kaikki tämä tuhotaan. Tuhotaan systemaattisesti, suunnitellusti ja tarkoituksella.
Tiedemaailman ylätaso eristäytyy säädyksi. Sääty-yhteiskunnan paluu.
Poliitikot ja ’asiantuntijat’ vedättävät itseään nenästä. ’Me emme puutu tieteeseen’, hokee Anders Adlerceutz paneelissa. Strategisen neuvoston (STN) hankkeissa toteutuu sosiaalinen mukanaolo hyvin, jotenkin näin sanoi Sitran Eeva Hellström. Naivismia. Sitrassa eivät näe stn-hankkeisiin (ja Sitran omiin tuotoksiin) piiloutunutta poliittista ohjailevuutta.
Emme tarvitse poliitikkoja, joilla ei ole kykyä tai halua arvioida tieteiden merkityksiä ja saattaa niitä kenen tahansa arvioitaviksi.
Jos tänään olisin opiskelija, miettisin miksi ihmeessä, mitä varten, voisinko olla aivan muuta, taivaanlintu, vapaaolento. Opiskelijoiden ja nuorten pahaaoloa en ihmettele. Elämästä on kadonnut mieli, sisältö ja tarkoitus.
Yliopisto on jäämässä historian jäänteeksi. Yliopistoa ei enää ole. Ihmiskunnan kato.
Politiikan ykköskysymys – yliopistojen ja tieteen omiminen
Yliopistojen ja tieteen omimista pidän politiikan ykköskysymyksenä. Omiminen rinnastuu Neuvostoliiton varallisuuksien miljardöörikaappauksiin 1990-luvulla. Maksammeko kaappausten jälkilaskua tänään jopa Ukrainan sotana. Suomessa ja länsimaissa tapahtuu samaa, osin eri muodoissa ja eri foorumeilla. Tämän kehityskulun esillenostaja saa ääneni eduskuntavaaleissa.
Ovatko ekonomistit aikamme haasteiden tasalla
Puoluejohtajien paneelien vieressä Tiedekulmassa oli aiheena Ovatko ekonomistit aikamme haasteiden tasalla.
Noin hyvää kysymystä ei ekonomistikunta itse keksisi eikä sallisi. Sehän kuulostaa maalittamiselta ja vihapuheelta.
Tieteenfilosofi Uskali Mäki, puolikriittinen Eeva Hellström Sitrasta ja luontokatoon fiksautunut Riina Bhatia yrittivät hätistää Helsingin yliopiston taloustieteen professori Roope Uusitaloa ulos taloustieteen umpiosta. Uusitalo ei liikahda, katseensa on huvittunut ja säälivä.
Taloustiede on älyllisesti umpioitunut ja haitakoitunut. Umpio juontaa juurensa siihen miten ekonomistit ymmärtävät ja määrittävät talouden käsitteen. Heidän taloutensa pyörii rahankierron sfäärissä. Rahankierron sosiaalinen olemus, historiallinen synty ja kehitys, ulossulkevuus, toimijuuksien rajautuminen ja roolittuminen, älyllinen pelkistyminen, kuivettuminen – kaiken tämäntapaisen ekonomistit ovat ajat sitten sulkeistaneet ulos yhtälöistään, matriiseistaan, tasapainoistaan. Taloustiedettä on väärin kutsua tieteeksi. Se on köyhää tiedettä, älyllisen köyhyyden tiedettä.
Uusitalon kaltaiset ekonomistit uskovat ylimielisesti tietävänsä mitä on todellisuus, kaikille yhteinen, yksi ja ainoa.
Uusitaloa säesti Graduate School of Economicsin tutkimusjohtaja Hannu Vartiainen. Uusitalo sanoi saaneensa evästystä myös muilta ekonomisteilta.
Poimin Uusitalon puheista muutaman sanonnan, videolta voi tarkistaa:
Ihmisten kokemusten mukaanotto tieteeseen on äärimmäisen rasittavaa ja tekee tutkimuksen puolitieteelliseksi.
Moniäänisyys ja kokemusasiantuntijain mukanaolo tekee tutkimisen vaikeaksi.
Maailma kokemuksineen on liian monimutkainen, liian kompleksinen.
Me otamme tietyn palan, yksinkertaistamme sen, teemme siitä tieteellisesti validin.
Lähtökohdamme on objektiivinen tiedekäsitys.
Tämä on reaalitodellisuus.
Päätökset yhteiskunnassa tehdään numeroina.
Numerot ovat meidän taloustieteilijöiden vahvuus.
Tiedon tuottamisen tapamme ovat numerot.
Näin yhteiskunta toimii.
Kasvukritiikki (degrowth) ei ole tiedettä, se on politiikkaa.
Tuo on paluuta kommuuniin, sellainen ei kuulu tieteeseen. (Eikö tiedeyhteisö ole kommuuni, ekonomistien tai muiden?)
Tieteet, viisauden tiivistymät kertovat siivun todellisuudeksi luulemastaan. Toiselle sama siivu näyttäytyy harhaisena, syrjäyttävänä. Ote Maija Blåfieldin kuvatekstistä:
”Kun joku sanoo: minusta tämä on järjetöntä, kertoo hän samalla kuulijalleen, missä hänen todellisuutensa rajat kulkevat. Raja on jokaisella piirretty hieman eri kohtaan.”
Yhden todellisuuskuvan tieteeseen ei kannata uskoa. Taiteellinen mieli on vapaa ja hyppää myös rajan taa, katsoo sieltä käsin. Herodotos ei kirjoittanut sodan historiaa ateenalaisten näkökulmasta vaan meni hävinneiden eli persialaisten luo ja eläytyi heidän maailmaansa.
Saniteettityöläiset
Tiedekulmassa GSEn tutkimusjohtaja Hannu Vartiainen vertasi tieteiden paradigmoja saniteettityöläisiin. Tiedettä ei voi vaatia vastaamaan kaiken maailman kysymyksiin, hän sanoi. Taloustieteilijöillä, ekonomisteilla on yhteinen kieli, joka mahdollistaa keskinäisen vuorovaikutuksen heidän välillään ja määrittää tieteenalan. Ekonomistiikka on kollektiivinen intellektuaalinen projekti.
– Olisikohan tuo yhdenlainen olion määritelmä (katso alla).
Ongelmajätettä Arkadiankadulla?
Vuonna 2017 Suomi jännitti ja kohisi. Kello 10 Suomen Pankin pääjohtaja, pääministeri Sipilä, tiedeministeri ja nobelisti kertovat maailmanluokan uutisen suoraan tv:ssä. Suomeen luodaan taloustieteellisen tutkimuksen maailmanluokan huippu, Graduate School of Economics, GSE. Professoreita oli tuleva 35 vai oliko 50.
Tiedekulman paneelissa (8.2.2023) tuskailtiin kun Economicum eristäytyy muusta tiedeväestä, yliopistosta ja sotkuisesta maailmasta. Mainittiinko sana ongelmajäte.
Taloustieteen empirismillä sosiologian kohtalo
1950-luvulla Erik Allardt toi USAsta Suomeen ns. empiirisen sosiologian. Tilastoin ja numeroin professori todisti kuinka korven kommunisteista sikiää hyvinvoivia wasseja, elämä jalostuu uusiksi olomuodoiksi having, loving, being. Vauraus, tykkäily ja oleilu. Yhtä ylvästä kuin Ylen Aamun todistelu tänään että ihmisen tehtävä maailmassa on viihtyä (Ahlrooth, Kinnunen). Suoratoistoa pitää katsoa 24/7.
Tänään hyvinvointiprofessorit, tampereen dekaanit, orsit ja akatemiat löytävät Allardtin uudelleen. Katso Juho Saaren ym. kyselytutkimus Hyvinvoinnin muutos ja pysyvyys. Uusnostalgia täyttää maailman ääret. Tiede kohottautuu ilmiöiden, olioiden ja tarinoiden tasolle. Ajattelu on passé. Taloustieteessä ihmisten ajattelua ei ole tunnistettu koskaan. ”Äärimmäisen rasittavaa, laskee tieteen tasoa, tekee maailman liian monimutkaiseksi” (Roope Uusitalo).
Jos nykymaailmaa, viihteen, oskareiden, jussien, mekanisoivan tieteen, hömppätieteen maailmaa vertaa historiassa (ehkä joskus) vallinneisiin älyllisyyden nousukausiin – Ateenan Akatemia, Aleksandrian Museion, Bagdadin Viisauden talo – niin sääliksi käy nykymaailmaa ja meitä. Elämme tyhmyyden aikakautta. Tulisipa Erasmus ja kirjoittaisi Tyhmyyden Ylistyksen uudestaan.
Valtion sähkötuet kääntävät ihmisten sähkölaskut tuloksi, kertoo Uusitalo twitterissä. Lähes VATT:n tasoista tiedettä, maritaa. Siinä aukeaa trendit ja visiot.
Taannoin haeskelin todellisuuksia. Kenen todellisuus (linkki).
Uuskolonialismi
Pohjoismainen hyvinvointivaltio on vietävä muualle maailmaan, vaatii akatemian Orsi-hankkeen tutkija.
Tiedekulman vaalipaneelissa ehdokas, joka kertoi olevansa tulevaisuudentutkija ja toimineensa monessa kehitysmaassa, sanoi, että läntiset puhunnat vihreästä siirtymästä eivät sielläpäin maailmaa saa mitään vastakaikua.
Ovatko hyvinvoinnit ja siirtymät akateemisen keskiluokan ja poliitikkojen itsekorosteista puhuntaa.
Poliittinen vaalivaikuttaminen yliopiston kulmilla
Maan kaunein rakennus, Heimoveljien Heimola, yliopiston kupeessa, siinä se oli. Tänään poliittisen vaalivaikuttamisen keskus on löytänyt tiensä takaisin Uusheimolaan. Tiedekulmassa katto on korkealla, seinät kapealla.
Kaukana ovat ajat jolloin Tiedekulmassa pohdittiin syvätiedettä. Eräänkin kerran aiheena olivat kantasanat, oliko niitä 60. Se oli elähdyttävää syvätiedettä. Lisää sellaista, kiitos.
Tänään Tiedekulmassa joutuu pohtimaan politiikan ja tieteen sulautumista. Sinänsä politiikka on luonnollinen asia. Toivoa sentään sopii moninäkökulmaisuutta, päivänpinnan taakse pääsemistä, jumittuneisiin rakenteisiin porautumista, järjestelmistä etääntymistä, herkkyyttä ihmisten tunnoille. (Omaksi huvikseni kerran mietin, olinko Tiedekulman esiintyjissä nähnyt yhtään perussuomalaista tai muita hörhöjä. En saanut mieleen. Ei edes jaakkoa. Jos kysyt kielenkäyttöä Tiedekulmassa, niin blokki iskee sekunnissa, tapaus ylöstalo.)
Esimerkki:
Selailin kirjaa Kenellä valta valtiossa. Yhdenhenkisten kirjoittama (kolme emeritusta). Perustuslain muutosta pohjustettiin kolme vuosikymmentä (1970 – 2000). Se oli yhdenlaisen todellisuuskuvan, yhdenlaisen maailmankuvan vyörytyshanke. 7.3.2023 kuuntelin Tiedekulmassa kestävän kehityksen vaalipaneelia (linkki). Kylmät väreet lävisti kun kansanedustaja ja uusehdokas Mai Kivelä hoki vahvaa valtiollista ohjausta. Ihmisiin nojaamalla kestävyyttä ei kuulemma synny. – Hetkinen, olisiko tieteellisen taustoituksen paikka. ”Vahva ohjaus” – mitä muuta se on kuin pakkovaltaa, totalitarismia, diktatuuria. Uusi pakkovalta vyöryy päällemme, taas kerran. Perustuslaissa 2000 määräenemmistösäädökset korvattiin perusoikeuksilla. Tänään yksi tai toinen perusoikeus on sanahelinää. Tämä tai tuo oikeus joutuu väistymään milloin minkäkin hyvän asian (”kestävyyden”) ja vahvan ohjauksen nimissä. Nykyinen perustuslaki on vanhentunut tai sen yli kävellään, vähintään se rapistuu. Tällaista analyysia et Tiedekulmassa kuule. Miten oikeuksien perusta ja rakenne, valtion käsite ja valtion vallan rajat on uudella tavalla ymmärrettävä ja perustuslaki uusittava. Tästä aihepiiristä on teoksia kirjoittanut mm. Pierre Rosanvallon. Hänen nimeään et Tiedekulmassa kuule.
”Vaaleihin on muutama viikko. Meidän on nyt vältettävä neliraajajarrutusta”, lopetti varadekaani Hanna Wass keskustelun Talouskurin vaihtoehdot 22.2.2023 (linkki). Edeltäneen keskustelun valossa sanat tuskin muuta tarkoittivat kuin Marinin hallituksen velkapolitiikan jatkamissuositusta. Eikö tämä ole vaalivaikuttamista, siis tieteen areenalta, varadekaanin suusta. ”Meidän tiedekunnan työelämäprofessori” Vesa Vihriälä yritti varoitella, vaikutti ponnettomalta, olihan ”meidän dekaani” ja esinainen vieressä.
Tiedekulmasta on tullut poliittisen vaikuttamisen foorumi. Vaalivaikuttamista ei tarvitse amerikoista asti etsiä. Löytyy lähempääkin, Yliopistonkadulta, Heimolan kupeesta. Ympäristöaiheiset paneelit varsinkin ovat yksimielisesti naisitettuja.
Yliopiston tilat (tiedekulma) on annettu mediakonsernin Sanoman käyttöön. Paneeliin Köyhtyykö Suomi (8.3.) oli kutsuttu Niku Määttänen, Meri Obstbaum ja Antti Ronkainen. Määttänen harmitteli kun finanssikriisin jälkeen kesti niin kauan ennen kuin Sipilä onnistui teetättämään uusdevalvaation, siis kikyn. Niin kauan ei saa nyt mennä, julisti Määttänen. Suomessa on valtakeskus (olio) joka määrittää todellisuuden. Muut voivat tulla perässä tai jäädä tienposkeen. HS:n pääkirjoitukset ovat yksipuolista poliittista julistusta.
Jos haluat kuulla näytteen yhden todellisuuden universumista (uni = yksi, versum – tosiasiat), niin se onnistunee Tiedekulmassa 21.3.2023. Helsingin Sanomain Pinnalla-sarjaa, mukana Markku Ollikainen, HS:n Petja Pelli ja pari. Vaalivaikuttamista on se ketkä ja miten nostattavat vaaliteemoja, syrjäyttäen muita.
Yliopistollinen pomottelu, yhteiskunnan segregointi
”kun en vielä ollut pomo”
”nyt kun olen pomo”
Mistä arvelet ylevien sanojen olevan peräisin? Calabrian mafialta? Pataljoonan käskynjaolta? Serlachiusten Mäntästä?
Sanat ovat Helsingin yliopiston viestintätieteen professorin HS-kolumnista 31.1.2023.
Jos startupissa joku kehuisi itseään noin, olisiko se yrityksen loppu.
Tiededemokratian tukahdutus periytyy 1960-luvulle. Vuonna 1970 professorit perustivat itselleen liiton. Syrjäväki siirrettiin alakuppilaan.
Tieteisiin pomottelu istuukin hyvin. ”Palkkaerot meillä on maailman tappiin”, sanoo Tampereen hyvinvointidekaani, eriarvon tuntija. On rehtorineuvostot, sijoituspääomat, strategiat. Palkintoja ja apurahoja sataa. Snellman-palkinto. Tiedonjulkistajan palkintopuhe kirjamessuilla. Vuoden tiedekirja.
Poliitikot kantavat huolta segregaatiosta. Painotettu luokka vai inklusointi. Kohina vai signaali. Kaikkea pomottelua eivät poliitikotkaan huomaa. Kenties siksi että heillä on oma segregaationsa: puoluelaki, vaalilaki, puoluetuki, edustus, me kollegat. Heidän pomoutensa on instituutioilla turvattu. Ehkä mekin inklusoidumme eduskuntaan.
Mihin katosi kriittisyys
”Eniten minua huolestuttaa kriittiset putoajat”, lausui yllä mainittu viestinnän professori akatemian seminaarissa.
Yliopistossa siis pelätään kriittisiä, niinkö?
Eikö kriittisyyteen kasvattaminen ollut yliopiston julkilausuttu tavoite ja arvo? Mainittiinko tehtävä jopa yliopistolaissa? Tutkin lain, tutkin Helsingin yliopiston arvot. Sanaa ’kriittinen’ ei löydy. Se on mystisesti kadonnut.
”.. analyyttisyyden, kriittisen ajattelun taidot kehittyvät korkeakouluopinnoissa”, sanoo jatkokautta halajava rehtori Sari Lindblom .
”Aivoton papukaijamaisuus on ollut kasvava trendi”, kommentoi tohtori itäisestä Suomesta.
Valtio katsoo ylätasanteelle
Yliopiston paneelissa puoluejohtajat suuntasivat katseensa instituutioiden yläkehiin: neuvosto se ja se, bisnes finland. Petri Honkonen kehui olevansa innovaationeuvoston vpjj. Kuulemma selfisti on puheenjohtaja. Neuvostoja tuijotti myös Purralle hävinnyt Cambridgen tohtori Sakari Puisto. Mieleen tuli mitä Ilkka Niiniluoto kertoi Esko Ahon sanoneen 1992: nyt riittää kansakunnan henkiset tilat ja filosofiat, vienti vetää taas.
Suomalainen orbanismi
Vuonna 2014 Suomeen luotiin ’strateginen tutkimus’, ideanikkarina mm. Sixten Korkman. Strateginen tarkoittaa poliittisesti ohjattua. Tutkimusteemat hyväksytetään valtioneuvostossa.
Eikö Suomessa muka ole tieteen poliittista ohjausta, Anders Adlercreutz ja Eeva Hellström? Enää tuskin on yhteiskunnan, kulttuurin, taiteen tai ihmismielen tutkijaa joka ei olisi kytketty stratregisiin ohjelmiin. Tätä on tieteen vapaus.
HS:ssä oli 23.2.2023 tieto että strategisen neuvoston Arts Equal -hankkeessa on ollut mukana 100 tutkijaa. Siis 100 tutkijaa, poliittisesti muotoillussa hankkeessa. Tällaisille tempuille ei Viktor Orban pärjää. Strategianikkari Sixten Korkman on Suomen Viktor Orban.
Strategisiin hankkeisiin sisältyy ihmisten tietoisuutta ohjaava viestintä. Vyörytys on ohjelmoitua ja vyöryttäjät tarkoin valittuja.
Esimerkki:
SustAgeable -hanke. Jo nimi on keksitty niin että tyhmä kansa kokee itsensä entistä tyhmemmäksi. Kuinkahan tuo edes lausutaan – sösteitsöpl? Hankkeen keskeistavoitteeksi mainitaan työeläkejärjestelmän taloudellisen kestävyyden varmistelu. Hankkeessa on mukana kymmeniä tutkijoita, liekö satakin? Sidosryhmät ovat tiiviisti mukana, mutta keitä he ovat, siitä ei tietoa löydy. Poliittisuus on huomaamatonta, salakavalaa. Työeläkejärjestelmän perusidea on kunkin, siis jokaisen erikseen, saavuttaman ansiotason turvaaminen. Toisin sanoen tuloerot vakiinnutetaan maailman tappiin. Tätä ideologiaa jauhetaan huipputieteen nimikkeellä ja viestinnällä miljoonavaroin. Kukaan ei osaa enää ajatella eikä kysyä, voisiko työeläkkeiden tilalla olla muunlainen järjestely. Jospa olisi vaikka tasaeläke, vanha kunnon kansaneläke, ihmisethän ovat lain mukaan yhdenvertaisia. Poliittisuus piiloutuu siihen, mitä ei tutkita, mitä ei sanota, mistä vaietaan.
Juuri siksi politiikan pitää perustua tutkimattomaan tietoon.
Sosiaalimenoissa on yksi räjähtävä erä, työeläkkeet. Muut menot (hoivat) ovat sen rinnalla kissanristiäisiä, muutama prosentti. Kissanristiäisten kimppuun käydään kun ensin on turvattu ”työeläkejärjestelmän taloudellinen kestävyys”.
Tällainen tiede on väkivaltaista vallankäyttöä.
Korkmanin luomuksen, strategisen tutkimuksen tieltä raivattiin pois luonto- ja ihmisläheinen tutkijakunta ja tutkimus. Esimerkkeinä voi mainita metsätalouskriitikko Erkki Lähteen sekä vesistö- ja kalatutkija Kalervo Salojärven.
Tänään Suomi on täynnä strategista tutkimusta, sidosryhmiä, ohjausryhmiä, neuvostoja, paneeleita paneelin päälle, neuvottelukuntia, apurahoja ja palkintoja toisilleen jakavia raateja, kaiken yllä superrikkaiden säätiöt, koneet, wihurit, aaltoset, sanomat, kulttuurit (skr).
Yliopistoihin on luotu mielivaltainen työelämäprofessorien järjestelmä. Liekö heitä jo 100? Mistä rahat? Kuka jää heidän takiaan vaille tiedekulmaa, vaille ylenaamua. Joidenkin työelämäprofessorien jaksolle ei loppua näy. ”Meidän tiedekunnan” Vesa Vihriälään olen törmännyt eräänkin kerran. Entä Tampereen valinnat. Lappeenranta. Turku.
Miten työelämäprofessorit valitaan? Ennen kaikkea: keitä ei valita. Mikä on touhun moraali ja laillisuus? ’Työelämäkö’ on tieteen perusta ja sisältö? Voisipa palata Ateenan Akatemiaan.
Työelämän litteä tajunta ujutetaan kansakunnan henkiseksi tilaksi. Työelämäprofessorius on kulttuurisodankäyntiä.
Osaaminen on ulkolukua
Osaaminen on hoetuin sana tänään. Suomi tarvitsee osaajia. Koulutamme osaajia.
Puoluejohtajien paneelissa lausuttiin yhden kerran sana oivaltaa. Mikä ero on oivaltamisella ja osaamisella?
Osaaminen määrittyy ulkoa. Tee tämä ja tee tuo, kai sinä osaat.
Oivaltaminen nousee ihmisen sisältä. Ihmiskunnan oivalluksia ovat olleet mm. nollan keksiminen, kertalukujärjestelmä, aakkoset, kirjoitus, kirja (Vallejon Papyrus), ajanlasku, kalenteri, maapallon koon laskeminen tikun ja varjon avulla, avaruuden kaarevuus (painovoima?). Carlo Rovellin kirja väittää ajan olemassaoloa väärinymmärrykseksi. Tekoäly on epä-älyä.
Olkoon Li Andersson, Sari Lindblom, Jyri Häkämies, Sanna Marin – ken lausuu sanan osaaminen, hyppään yli.
Marinin hallitusohjelman otsikossa Osallistava ja osaava Suomi on tuplavirhe. Joku osallistaa. Mihin? Ulkoa annettuun.
Mitä lähemmäksi Chaplinin Nykyaikaa tulemme, sitä vaikeampi on löytää oivalluksia. Yhteiskunnan, kulttuurin, ihmistieteiden alalta oivaltaminen on siivottu pois. Maa on autio. Maailma tylsä. Elämä tyhjää kuten deLillo kirjassaan Hiljaisuus kertoo.
Tässä mahdollisia oivallusten eväitä:
– Pierre Rosanvallon palauttaa mieliindemokratian alkuperäisidean: enemmistövalta on diktatuuria.
– Jacques Rancièren luovuttamaton oikeus: kaikkien älyllinen tasa-arvo.
– Albert Camus oli Rancierén maanmies, Algeriasta, sokean siivoojan poika.
Politiikantutkijat, wassit, vuorelmat, paloset eivät mainitse noita nimiä. Tuskin jaksan tutkijoita enää lukea, en edes twitterissä.
Universumissa olisi tilaa syväoivaltamiselle. Vaikeata on. Helpompi on tyytyä nimeämiseen: pimeä energia, musta aukko, populismi.
Jos etsii oivaltajia puoluekentästä, voi löytää itsensä oudoilta poluilta…
Poliittisessa ajattelussa on syvä aukko. Tyhjiön täyttymistä on puoli vuosisataa estetty syytöksiä syytäen, Ville Pernaasta alkaen. Montako lausetta ehdit lukea Sixten Korkmanin HS-kolumnia ennen kuin törmäät sanaan populismi.
Älyllinen populismi – siinäpä haaste ja tehtävämme.
Helsinkiläistiede ossisavolaistuu
Helsingin yliopisto ja Aalto matkaavat maailman huipulle. Välillä yllättää likinäkö ja lähiluku. Helsingin yliopiston rehtori Lindblom ylentää ahjonsa edunvalvojaksi, maakuntaliitoksi, ossisavolaiseksi. Uusimaata vaivaa aivovuoto, hän vaikeroi.
Tämäkö on Lindblomin kehumaa analyyttisyyttä?
Hokemien ohella nykyaikaa luonnehtivat itseään vahvistavat kierteet. Esimerkki:
Rakennusfirmoille on edullista rakentaa yhä pienempiä asuntoja. Ihmiset joutuvat pakosti hankkiutumaan niihin. Näiden alueiden väestömäärä kasvaa, sen myötä eduskuntapaikkojen määrä. Muiden alueiden vaikutus vastaavasti vähenee. Tämä on itseään vahvistava kierre joka voi jatkua loputtomiin. Kerteisyys jatkuu, jatkuu ja jatkuu.
Syvemmän ajattelun (tieteen tekemisen) tehtävä olisi havaita tällaiset kierteet, avata niiden syntyalustoja, etenemisprosesseja, vaikutuksia ja vaihtoehtoja. Tämä vaatisi muutakin kuin peräkylämäistä edunvalvontaa, surfausta kierteiden pinnalla ja pintaempirismiä. Teoreettisempaa hahmotuskykyä.
Tiede & Edistys -lehdessä on moitittu teoreettispainotteisen ajattelun katoa. Minne menit yhteiskuntateoria, he kysyvät. Nyky-yliopistoista ei yhteiskuntateoreettiseen ajatteluun ole. Näin vajoaa tiede, osseiksi.
Opiskelijat pakotetaan likinäköisiksi. He joutuvat vaikeroimaan selviytymisensä perään. SYL:n puheenjohtajan Lotta Leinosen edunvalvontapuhe puoluejohtajien paneelissa oli vaikerointia. Jakkuväki hykersi hiljaa: vaikerra ja tule hallituksi. Nykyihmisen älyhorisontti ei metriä pitemmälle yllä.
Tekoäly Tiedeakatemiassa (valonpilke)
Suomalaisen Tiedeakatemian tekoälyillassa 13.2.2023 professori Petri Myllymäki valaisi tekoälyn olemusta (video). Tekoäly havainnoi sanojen etäisyyksiä ja laskee, koostaa annettujen ohjeiden mukaan tarinan tai kuvan. Tarina pysyisi samana vaikka asioiden paikalle vaihdetaan numerot: joulupukki = 5, Biden = 6. Numerot ja nimet voidaan vaihtaa keskenään Biden = 5 joulupukki = 6 mutta tekoäly suoltaa samaa tarinaa. Tiedeakatemiassa kysyttiin mitä on älykkyys, luovuus, intuitio. Ihmisäly pakenee edellä, Myllymäki arveli.
Seuraava yritysosto: kirjakulttuuri
Yliopistojen valtaus oli parin vuosikymmenen projekti. Se ei ollut orgaanista kasvua vaan yritysosto. Bulvaanina käytettiin eduskuntaa – yliopistolaki 2010. Yksittäisiä toimijoita olivat mm. ministerit Henna Virkkunen ja Sari Sarkomaa sekä Jukka Gustafssonin nimittämä Anita Lehikoinen. Oli muitakin, huippuna Tampereen valtaaja Marja Makarow, ei väliä lailla. Yliopistojen valtaisiin hallituksiin nimettiin luottomiehiä kuten Häkämies, Murto, Herlin, Bruun. Rehtorin valinta on millintarkkaa, oltava walssi tai hildeni, pitää olla tahtoa heittää väärinkysyjät aidan yli. Väärät virtaset hoidetaan hiljaa pois (LUT).
Menestys yliopistojen valtauksessa kasvatti ruokahalun kuin Putinille Krimillä. Vuorossa on kirjakulttuurin kaappaus. Askelmia ovat olleet:
– Ilmi Villacis: Suomi tarvitsee kirjallisuuspoliittisen ohjelman. HS 23.10.2022.
– Helsingin kirjamessut 2022: messujohtaja Ville Blåfieldin vetämä poliitikkokeskustelu kirjallisuuspoliittisesta ohjelmasta.
– Medialiitto: Strateginen kirjallisuus. 18.1.2023. (”kirjallisuus yhteiskunnallisen strategian elementtinä”)
– Kirjallisuuspolitiikkaa! Päättäjien paneelikeskustelu Oodissa 1.3.2023. Järjestäjinä kirjailijaliitot, Tietokirjailijat ym.
– Kustannusyhdistys, puhe Oodin tilaisuudessa.
Kuinka ihminen voikaan erehtyä.
Luulin että Oodin tilaisuudessa aiheena olisi kirjakulttuurin sisällöt, anti meille sekä osallisuutemme kirjallisuuden luojina. Höpö höpö ja katin kontit. Kaksi tuntia rajatonta nöyristelyä valtion edessä. Nälkäisen kissan lailla kirjailijat kehnäävät poliitikkojen jaloissa. Asetelma on irvokas, traaginen, ällö. Ajattelevien ihmisten voisi odottaa avaavan uusia näkymiä ihmisille, maailmalle, valtiolle, keille tahansa. Sen sijaan he nöyristelevät, anelevat, maukuvat ja naukuvat. Ja rehvastelevat:
1800-LUVULLA KIRJAILIJAT NOSTATTIVAT SUOMEN KANSAN JA VALTION.
ALKOI KANSALLINEN YLÖSNOUSU, SUOMEN TARINA, ONNEMME KEVÄT.
Yläluokkaista elitismiä, kansallispopulismia, nationalismia, tekouskoa yhteiseen kansakuvaan. Tuollaista kirjakulttuuria en arvosta.
Helpompaa ohjailukohdetta kuin Suomen nykyiset kirjansuoltajat ei ole. Tänään kukaan ei muista tai halua muistaa esim. Elina Jokisen väitöskirjaa Vallan kirjailijat.
Sama traaginen asetelma toistuu kaikilla kentillä: tutkijat, opiskelijat, syrjäväki, kulttuuri, viihde. Lukeneistolta – olkoot kirjailijoita, opiskelijoita, tutkijoita, professoreita, rehtoreita – puuttuu äly, kyky, taito ja taipumus nähdä nöyryytysmekanismien yli, ohi ja sisään.
Olioituminen – ilmiö, tarina
Nykymaailma on läpeensä olioitunut. Oliota ovat ’alat’ (kirja-ala, kulttuuriala, viihdeala, tapahtuma-ala), yliopisto, tiede, media, talous, politiikka, eduskunta, tekoäly.
Mikä on olio? Onko olioisuus maailman olemus?
Olio syntyy rajaamalla. Olioituminen on rajanveto. Te ette kuulu meihin.
– ’MeOlemmeYliopisto’ (twitter)
– ’Tuo on politiikkaa’ (Roope Uusitalo).
– ’Me kollegat’ (eduskunta)
– ’Kaduntallaajat’ (sanonta yliopistolla)
– ’Eduskuntaan ei saa päästää hörhöjä’ (Ilkka Kanerva).
– ’Uuspuolueiden helppo perustaminen luo epävakautta’ (Hanna Wass, Jarno Limnell)
Ympäristön käsite on olioitumisen tuote. Olio palastelee maailman.
Mikä on ilmiö? Maailma ilmenee. Aurinko ilmiselvästi kiertää taivaan kannen yli.
Olio ja ilmiö. Kumpi edeltää kumpaa?
Ilmiöistä voi keksiä tarinoita. Tarinoita ovat talous ja sitä tutkiva tiede, taloustieteeksi sanottu. Hassu sana – taloustiede. Yhtä hyvin pökäletiede.
Tarinan ei kuulu olla totta. Totuus on vanhanaikaista, kertoi Ella Lillqvist generaliassa. Tarinan tarkoitus on olla uskottava. Jeesus sikisi tarinasta. Köyliön Lalli. Hyvinvointi on tarinapopulismia.
Oliot ovat kasvualusta tarinoille. Yrityksen tarina. Meillä on hyvä brändi. Venäjän tarina. Venäjän kunnia on palautettava. Ukrainan kuuluu kadota.
Ilmiöt ja tarinat ovat tieteen data. Ilmiöiksi nähtyjä on maailma täys. Tekoälylle riittää dadaa. Da da – joo joo.
Fragmentaariomme aloitimme maailma sekoilusta. Tiede ei maailmaa jäsennä. Tieteet sekoittavat maailmaa.
Kelpaako moneus mihinkään
Tiedeväki sanoo ratkovansa maailman viheliäiset ongelmat. Entä jos yksi viheliäinen ongelma onkin tieteily itsessään.
Todellisuuksien moneus yltää tieteen maailmaan hitaasti. Sieväväki haluaa nähdä moneutta vain metsässä: diversiteetti, pöheikkö, monimuotoisuus, luonnonkato. Metsä on riittävän kaukana, toisaalla. Heille on helppo räksyttää. Täällä meillä, tiedeyhteisössä, eloväessä, sieväväessä vallitsee konsensus, yksi todellisuus, yksimuotoisuus, yksiarvoisuus. Sitä kohti riennämme. Maljat täyttäkää.
Maailma on virta, liike, puuro, massa, hiukkasten liike. Kaikki liikkuu vapaasti. Olio on erehdys. Raja on luonnoton, väkivaltainen. Maailma, aine, henki ei tunne rajoja. Rajat ja aidat ovat vastoin maailman olemusta. Niin myös aita Suomen itärajalla tai EU:n ulkorajoilla.
Lähteitä, lukemistoa (tuskin kattava, vapaa järjestys)
Yliopistojen suuri vaalikeskustelu 8.2.2023.
Maija Blåfield: Tarinoita tienpientareelta. Näyttely Helsingin Taidehallissa 2023.
Suomalainen tiedeakatemia: Tekoälyilta 13.2.2023.
Anne Carson: Matkalla eroksen ytimeen. HS 13.3.2023.
Perseily Tampereen yliopistossa. HS 5.2.2023.
Ovatko ekonomistit aikamme haasteiden tasalla. Tiedekulma 8.2.2023.
Köyhtyykö Suomi. Tiedekulma 8.3.2023.
Talouskurin vaihtoehdot eurooppalaisesta näkökulmasta. Tiedekulma 22.2.2023.
Kestävän kehityksen vaalipaneeli. Tiedekulma 7.3.2023.
Suomeen perustetaan uusi taloustieteen huippuyksikkö.
Anu Kantola: Piinaavat kokoukset… HS 31.1.2023.
Sari Lindblom: Uusimaa kärsii aivovuodosta.
Juho Saari ym: Hyvinvoinnin muutos ja pysyvyys.
Johan Huizinga: Leikkivä ihminen.
Kenellä valta valtiossa. Vastapaino 2019.
Minne menit yhteiskuntateoria? Tiede & Edistys 4/2021.
Ilmi Villacis: Suomi tarvitsee kirjallisuuspoliittisen ohjelman. HS 23.10.2022.
Helsingin kirjamessut 2023: poliitikkokeskustelu kirjallisuuspoliittisesta ohjelmasta.
Medialiitto: Strateginen kirjallisuus. 18.1.2023. (”kirjallisuus yhteiskunnallisen strategian elementtinä”)
Kirjallisuuspolitiikkaa! Päättäjien paneelikeskustelu Oodissa 1.3.2023. Järjestäjinä kirjailijaliitot, Tietokirjailijat ry ym.
Elina Jokinen: Vallan kirjailijat.
Kari Levolan / Lukukeskuksen tulkinta Elina Jokisen kirjasta.
Juhani Kahelin:
Kenen todellisuus. Vihkonen taidenäyttelyssä Porvoossa 2021.
Pierre Rosanvallon: Demokraattinen oikeutus.
Jacqués Ranciere: Kaikkien älyllinen tasa-arvo.
Taustalukemistoksi pari lisää:
Carlo Rovelli: Todellisuus ei ole sitä miltä se näyttää. Kohti kvanttigravitaatiota. Ursa.
Posthumanismi, toimittaneet Karoliina Lummaa & Lea Rojola.
essee.net 