18 toukokuun, 2017
Yhteiskunnan eliittipiirit perustavat säätiön, joka alkaa määrätä tutkimus-, tiede- ja koulutustoiminnasta Tampereella.
Tässä luettelo eliittikunnan jäsenistä ja pääomasta minkä kukin tässä vaiheessa sijoittaa yliopistosäätiöön:
8 huhtikuun, 2017
Missourin yliopiston taloustieteen professori Michael Hudson on sanonut (linkki):
”Finanssikriisin jälkeen pankit on pelastettu, demokraattisesti saavutettuja reformeja on alettu purkaa ja talous on ajettu pitkään lamaan. … uusi luokkasota perustuu yhteiskunnan velkaannuttamiseen, talouskuriin ja yksityistämisiin. Keskuspankit, ministeriöt ja taloustiede ovat tärkeitä strategisia aseita tässä sodassa.”
Siis: taloustiede on ase sodassa.
Eikö tieteen pitänyt tavoitella totuutta ja paljastaa valheellisuus. Ketä nyt uskomme?
11 maaliskuun, 2017
Oheinen otsikko löytyy Lapin Kansasta ja Aamulehdestä. Juttu täyttää neljä sivua, kaksi aukeamaa. Avoimen yliopiston luentoa vetänyt professori Hannu Sariola mainitsi tuon jutun moneen kertaan ja sanoi että nettisivulla jutulle kertyi muutamassa päivässä 30 000 tykkääjää. Siis 30 000.
Lehden juttu ei polemisoi nationalismin puolesta eikä vastaan, ei edes mainitse nationalismi-sanaa. Juttu nojaa tieteeseen.
Myös Avoimen yliopiston teemana sattui olemaan historiakäsitys Suomessa. Kuulijoita oli salissa satoja, loput netissä (luentotallenne tässä).
Suomen väestö on alkuperältään tilkkutäkki, sekalainen seurakunta, poikkeavien heimojen maa. Maahantulijoiden kielet olivat yhtä erilaisia kuin ranska, italia ja espanja. Ei siis ollut edes yhteistä kieltä.
8 maaliskuun, 2017
Helsingin kaupungin tietokeskus julkaisi koosteen Ulkomaalaistaustaiset Helsingissä. Se on hyvää taustoitusta ilman arvottavaa möykkää. Tässä muutama poiminta:
– 2016 alussa helsinkiläisistä ulkomaalaistaustaisia oli 89 878. Se on 14,3 prosenttia kaupungin väestöstä.
– 2000-luvulla ulkomaalaistaustaisten määrä Helsingissä on kasvanut 58 000 hengellä. 2015 kasvu oli 4 286 eli 5 prosenttia.
– Helsingin väestönkasvusta (2015) kaksi kolmasosaa tuli ulkomaalaistaustaisista.
30 tammikuun, 2017
Katselin parina iltana Saksan TV:tä. Kanavaksi valikoitui BBR, mikä lie tarkoittanut Berlin-Brandenburger Rundfunk, siis Saksan Yle. Suomeen palattua avasin TV:n. Yleltä tuli Villikortti. Järkytys ei olisi voinut suurempi olla. Tätäkö on Suomi. Olisinpa saksalainen.
23 tammikuun, 2017
Seurasin Tieteenpäiviä viisi päivää aamusta iltaan.
Jäljelle jäi ärtymys.
Ärtymys siitä että monet hyvät ajatukset katoavat taivaan tuuliin. Sitäkin enemmän ärtymys päivillä muhivasta pörhistelystä ja vallantäyteydestä. Seuraavassa muutama poiminta, ei kaikki, jatkan ehkä myöhemmin. Alla olevat voi lukea missä järjestyksessä tahansa.
17 marraskuun, 2016
Tietämisen maailma tulee tänään haastetuksi monin tavoin: mitä on totuus, epätotuus, todellisuus, tutkimus, epäily, tieteen korjautuvuus, mielipide, fakta, faktantarkastus, dogmatismi, populismi, epistokratia. Miten tiede, viestintä ja poliittinen puhunta asemoituvat tähän moninaisuuteen? Vastaus ei ole yksinkertainen. Jos kysymme filosofilta, mitä on todellisuus, saamme helposti vastaukseksi filosofian koko historian ja silti asia jää epäselväksi.
Onko populismin pelossa ajauduttu kenties yksinkertaistettuun näkemykseen faktoista, totuudesta, todellisuudesta? Onko toisinkysymisen ja epäilyn perspektiivi kadotettu?
Kuin tilauksesta yliopistofilosofit ovat koonneet kirjan Skeptisismi (Gaudeamus 2016). Kirja on erittäin tervetullut. Se käy läpi epäilyn perinnettä antiikista nykypäivään. Sitä kannattaa lukea ja opiskella.
Millaisia lääkkeitä kirja tarjoaa totuudenjälkeiselle ajallemme? Mitä ovat populismi tai dogmatismi? Tuleeko ratkaisuksi epistokratia?
Tietona pidetyt asiat muuttuvat aikakaudesta ja kulttuurista toiseen. Mitä hyväksymme tietona ja miksi? Tietoväittämät ovat intressilähtöisiä, niillä muokataan maailmaa. Nämä ovat ajankohtaisia kysymyksiä, sanoo Skeptisismi-kirjan johdanto.
Antiikin aikoina filosofinen epäily oli kirjan mukaan kehittynyttä ja elämäntapaan liittyvää. Miten on tänään? Osaammeko kyseenalaistaa ja kysyä toisin?
29 syyskuun, 2016
Kolme tilaisuutta tänään yhtä aikaa klo 17. Tässä ovat vaihtoehdot:
1) USAn politiikan tila ja presidentin vaalit. Tohtori Peter Miller luennoi Kaisa-talolla.
2) Ympäristöhistorian oppihistoriaa. Prof Mikko Saikku luennoi Tieteiden talolla oppihistoriallisen seuran tilaisuudessa
3) Rahapolitiikka ja kansainväkisen talouden näkymät. Suomen Pankin Samu Kurri luennoi Rahamuseossa.
Miksi menisin kuuntelemaan Peter Millerin näkemyksiä USAn politiikasta?
7 kesäkuun, 2016
Työväenkirjastossa keskusteltiin tulevaisuuden hallinnasta. Lopuksi päädyttiin pohtimaan median ja somen roolia. Esiin tuli kaksi vastakkaista linjaa:
1) Somessa kansalaiset voivat aidosti ilmaista itseään ilman median välitystä. Some on myönteinen ihmisten keskinäisen kommunikoinnin muoto. Siinä ihmiset rakentavat itselleen uusia välineitä. Tätä puolta korostivat Ismo Luimula ja Jouko Kajanoja. Vanha media ei raportoi mitään esim. kansalaiskeskustelusta Euroopassa.
2) Helsingin yliopiston entinen rehtori, kansleri ja filosofian professori Ilkka Niiniluoto näki somen ikävänä. Some antaa tilaa vihapuheelle, tutkijoita uhkaillaan. Somen vastakohta on valistunut henkinen tila. ”Itse uskon, että edustuksellisella demokratialla on tärkeä rooli, se on valistunut ja perehtynyt. Ajatelkaa, millainen olisi Trump-maailma. Oikeaa tapaa edustavat millennium-tavoitteet ja kestävän kehityksen tavoitteet”, sanoi Niiniluoto.
Sanoisin että tulevaisuus on enemmän Luimulan ja Kajanojan linjoilla. Nykysomessa on lastentauteja ja sivuhäiriöitä. Yksi tapa suhtautua lastentauteihin on jättää niihin turvautuvat vaille huomiota, antaa niiden kuihtua pois kuten huono tuote häviää markkinoilta. Kuulemma katupartiointikin on sammumassa. Vieläkö joku jaksaa lukea Halla-ahon, Immosen tai Luhtasaaren tekstejä?
Ilkka Niiniluodon ja kaltaisensa (yliopisto)sivistyneistön asenne someen on vaillinainen. He juuttuvat yhteen sivujuonteeseen, ehkä siksi että se hipaisee heitä itseään. Juuttuminen estää heitä näkemästä ja kuvittelemasta sosiaalisen median ’edistyksellistä’ roolia. Tilanne muistuttaa aikaa jolloin väiteltiin kansakoulujen, yleisen äänioikeuden tai peruskoulun käyttöönotosta ja vastaavista. Nykyinen (yliopisto)sivistyneistö – ei suinkaan kaikki – linnoittautuu puolustamaan asemiaan ja sen myötä sokaistuu.
Timo Soini on plokissaan kuulemma kirjoittanut (tarkemmin Sillanpään blogissa): ”Vihertuherruksella ja lässytyskristillisyydellä ei sieluja pelasteta.”
Puhuminen tuherruksesta ja lässytyksestä kertoo että edustuksellisen demokratian valistuneisuus, jota Niiniluoto kehuu, ei taida kaikenkattavaa olla.
19 huhtikuun, 2016
Valistuksen taisteluhuuto nousee, julisti Kari Enqvist vuonna 1999.
Huonosti on käynyt. Maailman täyttää epä-älyllisyys, politiikassa velloo populismi ja bisnesnationalismi, taloudessa moraalikato, eliitit pöyhistelevät, piikkilangat Euroopassa, ihmiset meren aaltoihin. Maailma vajoaa.
Tätäkö siis oli valistus, sivistys ja moderni viisaus.
Amerikassa on kerran vuodessa kaikille avoin tiedetapahtuma. Sen järjestää Amerikan tieteenedistämisseura AAAS, kävijöitä on tuhansittain.
Vuonna 2016 tapahtuman teemana oli global science engagement. Kaikkien osallistaminen tieteeseen, voinee suomeksi sanoa.
Tapahtuma oli nimensä mukainen. Tiedeväki ja yleisö keskustelivat tasaveroisesti. AAAS:n puheenjohtajan avausluento suuntasi katseen maan tasalle ja nosti esiin tutkijoita eri puolilta maailmaa.
Mistä AAAS-tapahtuman kansanläheinen ja maailmalle avautuva henki kumpuaa? Kuvastaako tämä USAn tiedemaailmaa yleisemminkin? Selittääkö tämä USA:n tiedemaailman vetovoimaa? Suomessa tiede alistetaan nousukasmaisesti palvelemaan kansallista etua, käpertyy.
Suomeen palatessa kiiruhdin eduskunnan Tutkas-seminaariin, jossa tiedeväki pohti suomalaistieteen ylösnostoa. Vastakohtaisuus AAAS-tapahtumaan oli raju. Suomen tiedeväki puhuu vain rakenteista, yliopistojen vähentämisestä, opinalojen alasajosta, opintojen maksullistamisesta. Tiedeala halutaan alistaa kuriin. OKM:n Anita Lehikoinen kiitteli kun häntä kiiteltiin.
Ruotsissa tieteen hyvyyttä etsitään sisällöistä, ei ulkoisista rakenteista. Suomessa ja Tanskassa tiede, tutkimus ja osaaminen kytketään elinkeinoelämän etuihin.
Suomessa tiedemaailma hierarkisoidaan ja elitisoidaan. Yliopistolain myötä luotiin käsite sivistystyönantajat. Käsite on absurdi ja loukkaava. Sivistyksellä ei voi olla työnantajaa.
Valta yliopistoissa keskitettiin yliopiston hallituksille. Hallitukset miehitettiin mattialahuhdoilla, jyrihäkämiehillä, annebruniloilla ja ristomurroilla. Yliopistot identifioitiin sijoittajiksi, sitä varten ne pääomitettiin kansalta pakko-otetuin varoin.
Tällaista on siis valistuksen taisteluhuuto nyky-Suomessa – työnantajuutta, sijoittajuutta, pääomitusta, yliopistojen ja sivistyksen erottamista kansasta.
Tänään yliopistoissa onneksi leviää professorien kapinaliike yliopistolain kumoamiseksi.
Tieteessä tärkeintä on kysymisen sisältö, sanoi Bengt Holmström. Hyvän kysymyksen voi keksiä myös epäprofessionaali. Suomen tiedepolitiikassa kansalaisosallisuus torjutaan. Tieteen sisällä totuuden kriteeriksi riittää vertaisarviointi, mikä urauttaa ongelmien ymmärryksen ja tekee tieteestä sisäänlämpiävän (erityisesti taloustiede). Tiedeakatemiat ovat eristäytyviä ja pömpöösejä. Kansalle tiedettä vain ”viestitään”. Suomen Tieteenpäivien sävy on tietoa jakava.
Miksi sivilisaatiot romahtavat, miksi maat kaatuvat
Sivilisaatiot ovat kautta historian romahtaneet monimutkaisuuteen, sanovat Göte Nyman ja Timo Hämäläinen Kanava-lehdessä 7/2015. Myös nykymaailmaa on vaikea hahmottaa, sopivia tulkintakehyksiä ei ole, ollaan ymmällään ja hämillään.
Kaikki me ollaan ymmällään, sanoi Jaakko Kiander Tieteiden talolla 28.3.
Tiedon tuottamisen tavan on muututtava, sanovat Nyman ja Hämäläinen. Tarvitaan tiedollista hajontaa, kognitiivistä diversiteettiä. Analyysien oheen tarvitaan synteesejä, pelkkä palastelu ei toimi.
On suosittava yleistietäjiä, generalisteja ja ihmisten osallistamista. Hierarkioilla ei maailmaa eikä tiedettä johdeta. Tarvitaan epätavanomaisia kysymyksiä, ei vain epätavanomaista rahapolitiikkaa.
Tiedettä ja yliopistoja ei pidä koota suuriin yksilinjaisiin keskuksiin, sanovat Nyman ja Hämäläinen. On luotava monitieteisiä koostumuksia. On siis toimittava tasan päinvastoin kuin mihin elinkeinoelämä ja valtio yrittävät pakottaa vaatimuksillaan profiloinnista, strategioista ja opinalojen karsimisesta.
Tiedepolitiikka Suomessa on vähäymmärteistä ja kansanvastaista.
Tieteen tehtävä on kumota ”yhteinen tilannekuva”
Helsingin Tiedekulmassa keskusteltiin tieteen julkisuudesta ja luonteesta. Tieteen tulee nostaa moninaisia ja kummallisia näkökulmia. Tämä estää ihmisten manipuloinnin (Juha Sipilän ”yhteinen tilannekuva”).
Kriittisyys valtion strategista tutkimusta kohtaan kasvaa.
Älä ole uskollinen tieteesi sisäiselle ilmapiirille. Kysy toisinpäin. Luokittelu (kategorisointi) lokeroi, haasta se.
Yliopistoviestintä kalastelee ääniä, mielistelee rahoittajia. Helsinki Challenge -kilpailussa tavoiteltiin suosiota.
MIT-yliopiston professori Christine Ortiz sanoutui irti virastaan ja aikoo perustaa uudenlaisen yliopiston. Ei tutkintoja, ei luentosaleja, painottuu tutkimukseen ja projektioppimiseen. Opiskelijat tulevat ja menevät projektien mukana. (HS 3.4.2016)
Todellakin, miksi meillä on valtiomääritteiset tutkinnot, valtiomääritteiset oppialat ja yliopistot. Hirvittävä valtiobyrokratia makaa sivistyksen päällä (piilo-ohjaajana elinkeinoelämä). Pois koko byrokratia, pois valtiomääritteiset tutkinnot ja kaikki muu. Siis oikeat byrokratiatalkoot. Kansalaisyliopisto. Sivistyksen taisteluhuuto.
Tiede 2.0 ja Yliopisto 2.0, ehdottavat Nyman, Hämäläinen ja Ortiz.
Ihmisten osallisuudelle on kysyntää. Kun studia generalian aiheena Helsingissä oli islam ja Jaakko Hämeen-Anttilan tutkimus, ei kaksikaan isoa salia riittänyt.
Tieteessä tapahtuu -lehdessä 2/2016 Suvi Huttunen kertoilee kuinka maallikot tai kansalaiset voisivat osallistua tieteen tuotantoon ongelman määrittelystä alkaen.
Tieteen ei tule julistaa vaan kysyä, kehitellä, pohtia ja keskustella. Näkemykseni mukaan Amerikan tiedetapahtumassa oli tällaista henkeä.
Ehdotelmat tiedelähtöiseksi politiikan neuvonnaksi (Kari Raivio) nojaavat naiviin tietokäsitykseen.
‘Syväfilosofinen’ perustelu
Suomeksi on ilmestynyt Jukka Korpelan kirja Länsimaisen yhteiskunnan juurilla. Kirjaa läpäisee kysymys onko yhteiskunta mukaanottava vai ulossulkeva. Keskiajalla ajattelu läntisessä Euroopassa irtautui sulkeutuneista instituutioista (mm. paavius, kirkko) ja suuntautui kohti yksilöä, tapahtumaa, hetkeä, ajallisuutta. Lopulta päädyttiin nominalismiin, yksilön, yksittäisen ja kansalaisen ensisijaisuuteen.
Tänään ulossulkevia instituutioita ovat tiede, tiedepolitiikka, ammatillinen politiikka ja talous. Meitä kahlehtii harhainen realismi, emme elä nominalismissa.
Tieteen ohjailu Suomessa ei osallista kansalaisia. Tiede ei avaudu maailmalle vaan sulkeutuu kansallisen edun, kilpailukyvyn ja sen sellaisen nimiin. Tiedettä strategioidaan, hyödynnetään, rajataan ja suljetaan.
Tosin perustuslaki sanoo, että tieteen vapaus on turvattu. Mutta tämä ei koske tiedepoliitikkoja, näitä lehikoisia. He ovat perustuslain yläpuolella kuten paavius ja linnanherrat keskiajalla.
Kansalaisyhdistys
Amerikan tiedetapahtuman järjestää yhdistys, American Association for Advacement of Science, AAAS. Samoin on Britanniassa. Suomessa Tieteenpäivät järjestää tieteen ja tiedepolitiikan establishmenttia edustavat tahot, yliopistot ja valtuuskunnat.
Suomessa tiedepolitiikan henki on ylätasoinen.
Leyhytköön MIT-professorin henki (Ortiz) myös Suomeen.
Kaikkien osallistaminen tieteeseen. Global science engagement.
Lukemisto
Kari Enqvist: Valistuksen taisteluhuuto nousee. HS 12.1.1999.
Amerikan tiedetapahtuma 2016, luentoja.
Timo Hämäläinen – Göte Nyman: Tiede 2.0 haastaa perinteisen tutkimuksen. Kanava 7/2015.
Suvi Huttunen: Osallistava tutkimusote ja tiedeviestintä, miten ne yhdistyvät. Tieteessä tapahtuu 2/2016.
Voiko tieteen popularisointi olla populismia? Keskustelu Tiedekulmassa, maaliskuu 2016.
Scientists Should Talk to the Public, but Also to Listen.
Academics can change the world if they stop talking only to the peers.
Jukka Korpela: Länsimaisen yhteiskunnan juurilla.
Tutkas-seminaari
13 maaliskuun, 2016
Yliopistotyöntekijä Sanna Ryynänen puhui Joukkovoima-mielenosoituksessa Helsingin Senaatintorilla. Sanna nosti esikuvaksi Kansalliskirjaston johtaja Kai Ekholmin, joka kieltäytyi irtisanomasta kirjaston henkilökuntaa vastoin yliopiston päätöstä. Lisää ekholmeja, sanoi Sanna.
Juha Suorannan ja Sanna Ryynäsen kirja Taisteleva tutkimus moittii yhteiskuntatieteellistä tutkimusta, joka ohjautuu muusta kuin tavallisten ihmisten ongelmista. Tutkimusta on tehtävä yhdessä ihmisten kanssa. Yliopiston tehtävä on uuden sukupolven nahan luonti ja kriittisen toiminnan esiin tuonti. Kohti kamppailevaa yhteiskuntatiedettä.
Helsingissä oli myös politiikan tutkimuksen päivät. Muutama tutkija kysyi miksi politiikan teoria on hiljaa ja askartelee antikvaaristen ongelmien tai itseensä viittaavien ismien parissa muuttuen kommentaattorien kommentaattorien kommentoinniksí. Miksi meillä on köykäistä johtamis- ja innovaatioretoriikkaa? Onko utopioilla sijaa?
Kirjassa Länsimaisen yhteiskunnan juurilla Jukka Korpela kuvaa kuinka yliopistot aikoinaan syntyivät valtakeskusten ulkopuolella ja vastavoimana niille. Tätä kysymisen ja tutkimisen vapautta saa länsimainen yhteiskunta kiittää voinnistaan.
Senaatintorin laidan valtakeskukset – valtioneuvosto, maan hallitus, Helsingin yliopisto – tekevät tänään kaikkensa masentaakseen yliopistoväen ja sitoakseen tutkimuksen omia valtakäytäntöjään palvelemaan.
Olkoon tottelemattomuus maailman suunta.
Lisää ekholmeja.
Politiikan tutkimuksen päivät / politiikan teorian ajankohtaisuudesta
Jukka Korpela: Länsimaisen yhteiskunnan juurilla
6 maaliskuun, 2016
YLEn toimittaja Pirjo Auvinen on kirjoittanut osuvan kuvauksen tämän hetken poliittisesta tilanteesta. Vastakkain ovat kokoomus ja Hakaniemen AY, Auvinen tiivistää. Tässä linkki YLEn juttuun.
Menossa on kokoomuksen jälkilypsy-yritys (ns. Suomen malli ja paikallinen sopiminen). On erittäin hyvä, että pienituloinen ay-kenttäväki sanoo kokoomuksen ja hallituksen jälkilypsylle ja samantien koko sopimusehdotelmalle ei.
Kokoomusta vastassa tuskin on koko AY kuten Ylen Auvinen pelkistää. Enemmänkin kyseessä on pienituloisten kapinaliike joka puhkesi ay-liikkeen sisältä. Toivotan kapinaliikkeelle parhainta menestystä. Ehkäpä siitä kehittyy tsunami joka pyyhkäisee laudalta ison liudan nykyisiä superpalkkaisia ay-johtajia, nämä Lylyt, Selinit, Elorannat ja monen muun.
Mitä on ”paikallinen sopiminen”?
Kymmenkunta vuotta seurasin yhden sortin ”paikallista sopimista” julkishallinnossa, peräti eduskunnan virastossa (VTV). MIkä oli tulos? Palkoista tuli salatiedettä, paljonko johtajat maksavat itselleen palkkoja, sitä ei kukaan tiennyt, ei myöskään toistensa palkkoja, vaikutelmaksi muodostui mielivalta ja sekamelska, palkkaerot räjähtivät, työpaikan sosiaalinen ilmapiiri hajosi, ”direktiovalta” elämöi ja julisti valtaansa joka asiassa (piittaamatta yt-laista), vaiensi muut, porukka vetäytyi piiloihinsa, yritti päästä pakoon kuka mihinkin, työn sisällöstä katosi mieli, työn ”tuloksista” tuli väkinäisiä ja keinotekoisia. Tätä on ”paikallinen sopiminen” tyyliin Suomen eduskunta. Vastaavan käytännön kokoomus ja Sipilän hallitus nyt yrittää pakkolevittää koko maahan. Vastarinta nouskoon.
– PAMin kenttäväki, onnittelen teitä, te hoksasitte asian, toivotan teille parhainta menestystä.
Mistä kumpuaa vaihtoehto?
Vaihtoehto ei kumpua virallisesta ay-liikkeestä, paitsi jos liikkeen sisälle kasvaa pienituloisten kapinavyöry joka pyyhkäisee osan johtajistosta ulos.
Vaihtoehto ei kumpua nykypuolueista, ei myöskään demareista. On kuvaavaa seurata , millä innolla ay-johtajat ja osa demareista puolustaa nykyistä sopimusehdotelmaa. Mistä on kysymys? Sopimus turvaa nykyisen ay-eliitin yhteiskunnallisen valta-asetelman säilymisen, jopa sen kasvattamisen kaikkine etuineen, superpalkat, eläkeyhtiöiden hallinto, VVO:n tuotot ay-liikkeelle, verovähennys ja moni muu asia. Sopimusuehdotelmaa puolustaessaan ay-liikkeen johtokerros puolustaa omia etujaan sekä palkkaerojen ja muiden yhteiskunnallisten erojen säilyttämistä.
Vaihtoehto ei lähde liikkeelle nykyisestä työmarkkinavallasta, ei kolmikannasta, ei Hakaniemestä, ei hallituksesta eikä nykypuolueista.
Syvempi vaihtoehto voi kummuta ”roskaväen” ja ”älymystön” yhteistunnosta. ”Roskaväellä” tarkoitan erittäin laveasti kaikkia huono-osaisia, pienituloisia, virallisten ”työmarkkinoiden” ulkopuolisia tai niihin löysästi sidoksissa olevia, itseyrittäjiä, reuna-alueita ja muuta tällaista. Tietyllä tapaa kyse olisi paluusta Pariisin kevääseen 1968, jolloin puhuttiin työväen ja älymystön liitosta. Sellaista tarvitaan tänään.
Kiintoisa ja lupaava on lauantaiksi 12.3. organisoitu joukkomielenosoitus leikkauspolitiikkaa vastaan. Edellinen mielenosoitus elokuussa ei ollut vähäinen juttu, marssivaa porukkaa riitti tuntikaupalla.
”Kansanliike kertoo mielenosoituksen vastustavan hallituksen yhteiskunnan köyhimpiin kohdistamaa kurjistamis- ja leikkauspolitiikkaa sekä kannustamaan vaihtoehtojen etsimiseen.” Näin kertoo YLE (linkki).
Juuri tätä tarvitaan – kannustamista vaihtoehtojen etsimiseen. Tähän on panostettava. Näkemykseni on, että välttämätön osa tätä etsimistä on tieteellisperäinen (miksei myös taiteellisperäinen) analyysi ja mielikuvitus. Tähän viittasin sanalla ”älymystö”. Tämä puoli kumpuaa yliopistojen liepeiltä, yliopistoista ulospotkituista (Helsingin yliopiston 1000 irtisanottavaaä ja muut Laakkosen filosofit), kulttuuriväestä, bloggareista, maalareista ja kaikesta tällaisesta. Siellä muhii oppositio, ei eduskunnan kopperoissa.
* * *
Yksi esimerkki yhteiskuntasopimuspuheen salakielestä on ”veronkevennys”. Oleellinen kysymys on, mihin ”kevennys” suunnattaisiin. Siitä ei julkisuudessa puhuta halaistua sanaa. Varmaa on, että ns. neuvotteluissa suuntaamisesta on puhuttu ja varmaan on vallinnut piilevä yhteisymmärryskin. Tottakai kevennys suunnattaisiin ”työsektoriin”. Työsektoriin löysästi sidoksissa olevien on turha odottaa ”kevennyksiä”. Nykyinen valtaestablishment ohjaa ”kevennykset” itselleen ja omilleen. Yhteiskunnan kahtiajako roskaväkeen ja mukatuottaviin kasvaa entisestään.
Sana ”yhteiskuntasopimus” on harhauttava ja valheellinen. Oikea sana on yhteiskunnan hajotussopimus.
Näkökulma: Viikonlopun jännitysottelu: Kokoomus – Hakaniemen AY. YLE 5.3.2016.
Joukkovoimaliike järjestämässä mielenosoitusta leikkauspolitiikkaa vastaan lauantaina. YLE 5.3.2016.
Juhani Kahelin: Juha Sipilän puheissa on sekavuuksia.
5 maaliskuun, 2016
Juha Sipilä vakuutti TV:n ykkösaamussa 5.3., että yhteiskuntasopimuksella ei ole mitään tekemistä vallan ja vallankäytön kanssa. Tämä väite vei Sipilän puheilta kaiken uskottavuuden. Hetkeä myöhemmin Sipilä kertoi kuinka ns. yhteiskuntasopimukseen välttämättömiä osasia ovat ’Suomen malli’ sekä paikallinen sopiminen.
Eivätkö ’Suomen malli’ ja paikallinen sopiminen ole valtakysymyksiä? Tämän tiiviimmin vallankäytöllisiä kysymyksiä ei maailmasta löydy. Jos Sipilä muuta väittää, niin hänen yhteiskuntatieteellinen ajattelunsa on äärettömän naivia.
’Suomen malli’ tarkoittaa että suomalaista yhteiskuntaa ohjataan vientiyritysten määrittelemistä näkökulmista käsin. Vallankäytöllisesti yhtä relevantteja lähtökohtia olisi tarjolla pilvin pimein, esimerkiksi sivistyksellinen uudistuminen tai työkäytäntöjen silppuuntuminen. Se että valitaan vain yksi näkökulma (’Suomen malli’), se nostetaan ylitse muiden ja nuo muut vaietaan kuoliaiksi, on mitä rajuinta yhteiskunnallista vallankäyttöä. Tähän vallankäyttöön syyllistyy Juha Sipilä, Alexander Stubb ja koko nykyhallitus puolueineen, samoin demarit.
Paikallinen sopiminen (yhdessä ’Suomen mallin’ kanssa) tarkoittaa että julkisen vallan ylösnostamat vientiyritykset maksavat hyviä palkkoja ja bonuksia, elelevät kaikin puolin leveästi ja muu yhteiskunta jätetään oman onnensa nojaan, kuihtumaan. Suomeen jää lopulta jäljelle viennin ja hyväpalkkaisen työn ympärille rakentuva kapeahko sektori muun yhteiskunnan kuivettuessa pois kuten maaseudulle ja reunasuomelle on jo tapahtunut. Osa väestöstä pakenee ulkomaille, kuka minnekin. Eikö tämä ole vallankäyttöä, Juha Sipilä ja Alexander Stubb?
TV:n toimittaja tivasi Sipilältä vähintään 10 kertaa mitä hallitus aikoo tehdä tai tekemättä jättää. Selvyyttä ei Sipilän vastauksista tullut. Paitsi lopulta se että yhteiskuntasopimuksen välttämättömiä liitännäisiä ovat ’Suomen malli’ ja paikallinen sopiminen. Nämä kuulostavat kokoomuksen vaatimuksilta.
Epäuskottavasti lupaillut veronalennukset (nekin suunnattaisiin ns. työsektorille) tai leikkausten perumiset ovat osa sopimuspakettia. Kuka tekisi sopimuksen jonka sisältö on arvailujen varassa? En ainakaan minä. PAM:n väki ja muut, pitäkää päänne, älkää menkö halpaan.
Olennaisin havainto tässä kaikessa on se kuinka äärettömän heppoisin yhteiskuntatieteellisin perustein ja taidoin tätä maata yritetään johtaa. Nykypolitiikasta ja johtamisesta puuttuu alkeellisinkin yhteiskuntatieteellinen analyysi ja ymmärrys.
Suomea ei pidä ikinä jättää tällaisten insinöörien varaan. On aika nostaa Suomen johtoon ne viisauden rakastajat (filosofit), jotka autokauppias Laakkonen ajoi ulos yliopistoista
* * *
Vallankäytöllisesti kiintoisa yksityiskohta se, että lomarahoja leikattaisiin vain julkiselta sektorilta, ei muilta. Mieleen nousee perustuslain yhdenvertaisuuspykälä. Ihmettelen JHL.n myönteistä kantaa. Luottamukseni JHL:ää kohtaan ei enää koskaan palaa. Itse asiassa tässäkin on kyse vientiteollisuuden ulkopuolisen yhteiskunnan alasajosta, siis mitä kovimmasta vallankäytöstä. ”Tällä ei ole mitään tekemistä vallan kanssa”, väittää Juhan Sipilä.
7 joulukuun, 2015
Ehdotan Jonathan Lyonsin kirjaa Viisauden talo lahjaksi Sipilälle, Stubbille ja muille. Kirja avaa näkymiä nykypolitiikan ja maailman tunkkaisuuteen.
Lyonsin kirja kertoo arabialais-islamilaisen kulttuurin kukoistuksesta keskiajalla. Noihin aikoihin Eurooppa oli takapajuinen reuna-alue. Tiedollinen, älyllinen, sosiaalinen ja poliittinen kehitys Euroopassa oli sammunut – tämä kuulostaa miltei nykyajalta.
Arabikulttuuri oli avautuvaa, uteliasta, etsivää, kehittelevää, kokeilevaa. Se avautui maantieteellisesti itään (Kiina, Intia, Persia), länteen (antiikin Kreikka) ja etelään (mm. Egypti). Euroopasta ja pohjoisen suunnasta saatavaa ei ollut.
Arabikulttuuri oli avaramielinen uskonnon ja tietämisen suhteen. Se avautui myös sosiaalisesti. Julkisiin tehtäviin pääsi älyllisten näyttöjen perusteella eli esiintyi sosiaalista nousua. Myös poliittisesti arabikulttuuri avautui; kilpailtiin kirjallisuuden, kirjastojen, tieteen ja taiteen suosimisella. – Vertaa tätä aikamme Suomeen: tutkijoita ja tiedettä pilkataan, poliitikot rmäärittävät tieteen kysymykset, filosofia, kirjallisuus, humanismi ja tiedeväki ajetaan ulos yliopistoista ja maasta. Olemme palanneet Euroopan pimeään keskiaikaan.
Mistä kumpusi arabikulttuurin älyllinen nousu miltei vuosituhannen ajaksi? Miksi kulttuurit ylipäänsä kukoistavat tai taantuvat? Näitä kysymyksiä on pohdittu useissa kirjoissa, muun muassa näissä:
McNeill ja Diamond korostavat luonnonoloja. Lähi-Itää on kutsuttu hedelmälliseksi puolikuuksi. Vanhat mantereet kasvi- ja eläinlajeineen leikkaavat vaaka- ja pystysuunnassa, mikä mahdollistaa vuorovaikutuksen kaikkiin ilmansuuntiin toisin kuin Amerikan mantereella joka on pystysuora ruikula ja keskeltä poikki. Välimeren pohjukoissa ihmisten ajatukset, keksinnöt ja ideat pääsivät kohtaamaan ja ruokkimaan toisiaan. Parhaimmillaan tästä kumpusi avaramielinen vuorovaikutus, uteliaisuus, kohtaaminen, liikkuvuus, leikkisyys ja kokeilevuus.
Jonathan Lyonsin kuvaus arabikulttuurista on runsas ja monipuolinen. Tiivistäisin sen seuraavasti:
Mikään kulttuuri ei kehity eristyneenä, tyhjiössä. Kulttuurit syntyvät toistensa vaikutteista ja avoimuudesta. Antiikin Kreikka sai vaikutteensa idästä. Arabikulttuuri imi vaikutteita takaisin, käänsi antiikin Kreikan kaikki kirjat arabiaksi. Espanjan kautta arabien tuotos alkoi tihkua Eurooppaan (käännösliike ja tienraivaajat mm. Abelard). Miten on tänään? Islam nähdään pelkkänä pahuutena, rajat ja portit suljetaan, vuorovaikutus on päättynyt. Nykymaailma on tunkkaisista tunkkaisin.
Näin Jonathan Lyons kuvailee arabikulttuuria:
Tietoa ja oppineisuutta arvostettiin. Hallitsijat kilpailivat tieteilijöiden kutsumisella, kirjastojen suuruudella, taiteen suosimisella. Uskonnon ja tieteen vuoropuhelua suosittiin, oppineet ajateltiin profeettojen perillisiksi. Tieteellinen kirjasivistys oli jopa uskonnollinen velvoite päinvastoin kuin Euroopassa, jossa oppineisuus oli halveksittua ja kiellettyä (mm. kirkkoisä Augustinus).
Arabikulttuurin levittäytyminen kolmen maanosan alueelle loi tilaisuuden löytää ja omaksua perimätietoa ja kulttuureita jotka muuten olisivat jääneet eristetyiksi. Sivistysten välille palautui yhteydet, tietämykset sulautuivat. Arabikeskukset olivat ajatusten, uudistusten, oppimisen ja kulttuurivaihdon maailmanlaajuinen markkinapaikka. Oppineet vaihtoivat ajatuksia ja oppeja keskenään. Etsikää tietoa vaikka Kiinasta. Merkittävä käännekohta oli intialaisten oppineiden kutsuminen. Kehittyi älyllinen liike, jossa oppiminen ja tieteenteko nähtiin dynaamisena prosessina, yksi askel oli materiaalia seuraavalle. Arabit käänsivät kaikki kreikkalaiset tieteelliset ja filosofiset teokset. Tätä jatkui satojen vuosien ajan keskeytymättä. Tiedollinen kokonaisuus käsitti fyysiset tieteenalat ja metafysiikan. Antiikin lähteitä käytettiin lähtökohtina, ei omaksuttavina päämäärinä, niitä kommentoitiin ja muokattiin.
Lyonsin mukaan hallinnon virkoihin pääsi älyllisten saavutusten perusteella. Tämä ja kaupunkien synty murensi vanhan hierarkiajärjestelmän. Vallitsi sosiaalinen liikkuvuus ja älyllisten mahdollisuuksien tasa-arvo – vertaapa tätä taas meillä tänään.
Valtaeliitti tuki kirjailijoita ja perusti kirjastoja. Bagdadin Viisauden talo oli tieteellinen ja älyllinen keskus sekä suuri kirjasto. Tietoa välitettiin eikä pantattu. Moskeijoissa luennoitiin ja keskusteltiin. Syntyi uudenlainen kaupunkikulttuuri. Bagdad suunniteltiin Eukleideen geometristen oppien mukaan – vertaa Helsingin nykyinen kaupunkisuunnittelu.
Arabikulttuurin keksimää tai muualta välittämää olivat muun muassa: Maapallon ympäryksen mittaaminen aavikolla auringon varjon ja kulman avulla (Erastotheneen kokeen toisto), tulos oli erinomainen. Numerot ja kymmenjärjestelmä, maailma äärettömästä äärettömään voitiin ilmaista kymmenellä merkillä. Irrationaali luku, trigonometriset funktiot. Arvoitukseksi jäi paralleeli. Nolla ja paikkamerkinnän rooli laskennassa. Kehiteltiin algebra, numerolaskenta (mikä tuottavuusloikka). Paikan, tilan, sijainnin, suunnan ja navigoinnin kekseliäisyys. Ympyräkaupungin idea Eukleideen pohjalta.
Onko nykyisellä ”länneksi” kutsulla maailmalla oikeus ylenkatsoa arabikulttuuria ja islamia, ainakaan historian valossa?
Missä on Viisauden talo tänään? Ei ainakaan Suomessa, ei eduskunta, ei hallitus, ei Akatemian strateginen tutkimusneuvosto. Entä yliopistot, aalto ja hooyy? Tai internet? Piilaakso? Cern, niin miksei, viisauden suuntaan.
Missä on uteliaisuus, avaramielisyys, vuorovaikutus? Tähänkö on tultu valistuksen ja modernin tiellä? Mihin ihmisen äly ja kulttuuri kadonnut? Täällä huudetaan: rajat kiinni, ulos maasta, veri verestä. Suomi on maailman takapajula, eikä vain Suomi.
Miksi maat kaatuvat -kirjan perussanoma on, että valtiot menestyvät tai kaatuvat sen mukaan miten sisäänottavia (inklusiivisia) tai ulossulkevia (eksklusiviisia) niiden instituutiot ovat. Kummanlainen on nykysuomi ja nykymaailma? Kaikkea elitisoidaan, taloutta, politiikkaa, tiedettä, yliopistoja, kaikkea rakennetaan suljettujen professioiden ja mukahuippujen varaan. Hiljainen kansa pakenee nurkkiin, alkoholiin tai uskonliikkeisiin kuten keskiajalla Euroopassa. Meillä on väärä hallitus ja väärä politiikka. Stubbille ja Sipilälle pitää antaa luettavaksi Lyonsin kirja tai kirja Miksi maat kaatuvat.
Sivistystä kaiken maailman johtajille.
Lyonsin kirja antaa ymmärtää, miksi Eurooppa pysyi tuhannen vuoden ajan takapajuisena sekä miten ja mistä käynnistyi vähittäinen nousu. Eurooppaa jumitti moni asia, aluksi Rooman luhistuminen, sitten katolinen kirkko, älyllinen pysähtyneisyys juuri kirkon takia, feodaalinen jäykkyys ja sosiaalisen liikkuvuuden puute. Eurooppa oli hierarkioiden varaan rakentunut eliittien kehto.
Katolinen kirkko loi jyrkän kahtiajaon omien oppiensa ja kansanelämän välille, kansa pakeni lahkoliikkeisiin tai kuoli ruttoon. Opillinen kahtiajako ja kirkon vallankäyttö jähmetti älyllisen kehityksen Euroopassa vuosituhanneksi, ties pariksi. Kumman anti, islamin vai kristinuskon on historian valossa ihmiskunnalle ollut suurempi? Ristiretket olivat paavien veristä valtapolitiikkaa, ei mitään muuta. Kirkko ei kyennyt parempaan kuin kohdistamaan harhautuneen laumansa ja sen väkivallan idän vääräuskoisiin, sanoo Lyons. – Millä oikeudella te siis tuomitsette islamin ja suitsutatte kristinuskoa?
Mistä ja miten valtahierarkian murtumat alkoivat? Aluksi yksittäisten älykköjen toimesta. Abelardia Lyons erityisesti kehuu. Abelard sanoutui irti Euroopan älyllisestä umpiosta, meni tutkimaan arabien tiedettä paikan päälle ja välitti sitä Euroopalle. Kirjallisuuden käännösliikkeet olivat olennaisen tärkeitä; ensin arabit käänsivät kreikasta arabiaksi, sitten Euroopan älyköt arabiasta latinaksi tai kansankielille. Euroopan kulttuurinen nousu käynnistyi yhteiskunnan reunoilta, syntyi kiltoja, yliopistoja (kirkon katedraalikoulut jäivät toiseksi), feodaaliorjia pakeni kaupunkeihin, kaupalle avautui väyliä itään. Kirkon kiellot, pullat ja pannat, ulosajot yliopistoista tai poltot eivät enää tehonneet.
Nykykielellä sanoen ”dosentit” pohjustivat Euroopan nousun.
Päätelmiä ja opetuksia nykypolitiikalle:
23 kesäkuun, 2015
Suomen työelämä on muokattu hierarkiseksi, rivisuorittajaa alentavaksi ja nöyryyttäväksi. Tämäkö ay-liikkeen tekosia, ihmetteli Vellu Heino ja toivoi väitteelle sisältöä. Näin vastasin (linkki alla):
Valtiolla (myös yliopistoissa) runnottiin viitisen vuotta sitten väkisin läpi niinsanottu uusi palkkausjärjestelmä. Muodollisesti ja näennäisesti se puettiin – tottakai – objektiivisen, (muka)oikeudenmukaisen ja ”kannustavan” (tämä oli mielisana) menettelyn muotoon. Tosiasiassa siinä luotiin mielivaltainen ”pärstäkerroin” systeemi, joka samalla mahdollistaa piilopoliittisen ohjailun, siis virkamiesjohtajien politikoinnin. Niinsanottu esimieskunta lahjottiin korkeilla mielivaltaisilla palkoilla ja niinsanottu suorittajaporras alistettiin moninaislle nöyryytysmekanismeille.
Tätä palkkausjärjestelmää ei luotu eduskunnan päätöksin, tuskin eduskunnan tietämänäkään, vaan työmarkkinajärjestöjen sopimuksilla sekä VM:n ja muun johtavan virkamieskunnan ajamilla pakoilla. Muutoksen avainhenkilöt yksittäisiä virastoja myöten ostettiin tavalla tai toisella, palkkalupauksilla tai muin etuuksin. Ay-liike oli tässä prosessissa aktiivisesti mukana. Minä väitän että yksittäisillä työpaikolla niinsanotuista ay-aktiiveista suuri osa ostettiin, voi sanoa lahjottiin (sijoitettiin sopivan korkeaan palkkaluokkaan). Tätä voi kutsua myös korruptioksi.
Viikko sitten kuulin eduskunnan viraston ruokapöydässä kahden arvostetun virkamiehen keskustelun. ”Virkaehtosopimusjärjestelmän sisällä harrastetaan puhdasta mielivaltaa”, he totesivat toinen toisilleen.
Hierarkisen toimintavan tuominen valtion virastoihin (mutta ei vain valtiolle), palkkausjärjestelmämuutos (jonka myötä koko valtion käsite muuttui olennaisesti) sekä ay-liikkeen aktiivinen mukanaolo näissä prosesseissa teki minusta ay-liikkeen ikuisen vihaajan. Näin on. Luottamustani ette enää saa.
* * *
Tämän kirjoituksen sytyke:
Jatkan Viljo Heinosen SDP-pohdintaa
30 marraskuun, 2014
Sote-puhe suututtaa. Monesta syystä, tässä muutama:
1) Me ihmiset olemme täysin sivussa, etäisiä kohteita, joille muka tarjotaan ”palveluita”.
2) Kehitellään etäistäkin etäisempiä himmeleitä, kuntien yhtymiä toinen toisensa päälle. Tältä osin Kokoomus on oikeassa. Millaiseksi luodaan ihmisten osallisuus, demokratia? Ei minkäänlaiseksi.
3) Muutamat poliitikot esiintyvät suuren suurina johtajina, tosipäättäväisinä, meidän muiden puolesta tai sijasta. Tämä on (yksi tapa) syrjäyttämistä. Tosijohtajana juuri nyt esiintyy ministeri Huovinen. Sitä ”päättäväisyyttä” ei kestä katsoa. Tällainen suuri ”johtajuusko” on arvo? Kaukana siitä.
Ylipäänsä valtion (ja politiikan) nykyinen johtamisideologia on sietämätön, alentava, loukkaava, syrjäyttävä. Sitra ja VM näitä johtamisoppeja ovat kehitelleet.
Muuten: ministeri Huovisen ja miehensä tulot, vähintään 30 000 euroa kuukaudessa. Mies oli Jyväskylän apulaiskaupunginjohtaja, nyt kaupunginjohtaja. Tuntuma huono-osaisuuteen lienee käsinkosketeltava. 12 kertaa 30 000 = puolisen miljoonaa vuodessa pelkkää perusansiotuloa. Liekö perusdemarin tulo?
4) Koko sote-juttu (”palveluiden tasavertainen tarjoaminen” kuten Huovinen hokee) on huijausta, valhe. Reuna-alueilta imaistaan palvelut pois muutamaan keskukseen. Tämä on pääpyrkimys kunhan retoriset kuviot saadaan alta pois. Seuratkaa mitä VM suunnittelee: menokatto sote-menoille. VM:n politikointi on finanssilähtöisyyttä, ei subtanssilähtöisyyttä (ihmisten terveys ja oman terveytensä suunnittelu ja hoito). VM:n politikointi murentaa kansan osallisuuden, demokratian viime rippeetkin.
Vastaavia huijauksia ovat viime vuodet täynnä:
– vanhuspalvelulaki (nyt heidät ajetaankin kotiin)
– yliopistolaki (muka ”autonomia”, tosiasiassa opistot vietiin kansalta ja luovutettiin yrityksile)
– hoitovapaan jako vanhemmille (oikealta nimeltään leikkaus)
– ”lapsilisien leikkaus hyödyttää kaikkein heikko-osaisimpia” (saavathan toimeentulotukea)
– kuntauudistuskin oli pääosin peitepuhetta (”elinvoimaiset kunnat”, Henna Virkkunen se tosi ”johtaja” oli).
Jos ja kun sote-juttu on huijaus, niin sekö (”yhdenvertaiset palvelut”) muka ratkaisee asian perustuslainmukaisuuden kuten Huovinen hokee?
4 lokakuun, 2013
Seurakunnilla ja kirkolla on tuhannen taalan paikka, sanoo Sanna Lehtinen. Lehtisen väitöskirja käsittelee seurakuntien ja uskonnon roolia EU:n politiikassa ja sosiaalirahaston hankkeissa.
Mikä on kirkon ja uskonnon rooli Euroopassa tänään tai huomenna?
Suomessa kuntia ajetaan alas. Valtio vetäytyy sosiaalivastuista, luo tilalle pakkoja. EU hylkää universaalioikeudet. Oikeusperuste korvautuu sopimuksilla. EU:n arvopohja kapenee ja teknistyy. Lissabonin strategiasta poistettiin sosiaalisuus, jäljelle jäin vain talous ja työllisyys. Yhteiskuntia ja sosiaaliturvaa rakennetaan työn ympärille. EU määrittelee syrjäytymisen vain työttömyydeksi, ei kokemukseksi. Universaalioikeuksia murennettaessa työelämän ulkopuolisten asema heikkenee, eriarvoisuus kasvaa. Britanniassa Big Society tuottaa eriarvoa. Näin toimii sekä EU että Suomi, politiikkaa lietsovat Urpilainen, Katainen, Juhana Vartiainen, Sixten Korkman ja muut.
Politiikka synnyttää arvotyhjiön. Tyhjiön paikkaajaksi houkutellaan seurakuntia, kirkkoa ja uskontoa. Löytyykö kirkon sosiaalityöstä parempi arvoperusta Euroopalle? Vai onko kirkon toiminta pohjimmiltaan poliittisen vallan legitimointia?
Seurakunta kohtaa myös yhteiskunnan ulkopuolisia toisin kuin valtio tai talous. Seurakuntien arvoperusta on (ollut) universalismi, porukkaa ei jaeta. ”Paikallisen seurakunnan toiminnassa oli havaittavissa yhteiskuntauskonnon piirteitä yleisyyden, universaalisuuden ja yhteisen hyvän tavoittelun muodossa”, sanoo Lehtisen väitöskirja. Sosiaalirahaston hankkeissa seurakuntien vahvuutena on pidetty juuri arvoja, universaalia vastuuta, ihminen ei ole vain tuotantoväline.
EU ja valtio siis hylkäävät universaaliperiaatteen. Voisiko se tulla takaisin seurakuntien myötä? Ovatko kirkko ja poliittinen valta eri puolilla kuin paavi ja keisari muinoin? Vai kulkevatko ne käsi kädessä, lirkutellen? Liikkuuko Euroopan yllä universalismin ja sosiaalisen kulttuurin aave? Vai onko uskonto sittenkin oopiumia kansalle?
Miten siis on?EU:n hankkeissa seurakuntien rooliksi tarjotaan työllistämispalveluja ja työttömien aktivointia. ”Seurakuntien toiminnan lopputulos oli linjassa EU:n uusliberalistisen arvomaailman kanssa” (väitöskirjan sivu 67). Kirkko Suomessa legitimoi poliittista järjestelmää sekä samalla omaa asemaansa. Yhteiskunnan rakenteellisia ongelmia seurakunta ei halua olla etulinjassa korjaamassa (s65). Seurakunta kartoittaa aukkoja ja paikkailee niitä hetkellisesti.Uusliberalistinen suuntaus jättää markkinoille kannattamattomat asiat ja alueet hoitamatta. Talouspainotteisuus heikentää yhteiskunnan tukijärjestelmiä pyrkien vastuuttamaan uskonnollisia ja muita lähiyhteisöjä.
Kääntyykö historian pyörä taaksepäin? Palataanko aikaan ennen kunnallishallintoa, aikaan ennen valtiollista sosiaalipolitiikkaa, rovastien, lukkarien ja torpparien aikaan?
Työllistämisen ohella EU:n sosiaalihankkeiden tavoitteena on poliittinen stabiliteetti, sanoo väitöskirja. Poliittinen stabiliteetti! Eikö Euroopan pitänyt olla muuntuva, liikkuva, ketterä, myös poliittisesti ja sosiaalisesti? Seurakunnat tukevat poliittisia tarkoitusperiä, seurakunnat on järjestöjä helpompi helpompi sitoa tällaiseen, sanoo väitöskirja.
”Ajaessaan voimakkaasti työikäisten asioita kirkko ottaa etäisyyttä omasta yhteisöllisyyskäsityksestään, joka kattaa kaikki jäsenet.” EU:n sosiaalirahastohankkeet ovat jo sinänsä osa EU-politiikkaa eivätkä neutraalia toimintaa. Universaali hyvinvointivastuu haastetaan eurooppalaisilla malleilla. Katoaako paikallinen aloitteellisuus ja käykö näin myös seurakunnille, kysyy väitöskirja, tuskin aiheetta.
Kansalaiset ovatkin alihankkijoita
Kansalaisyhteiskunta näyttäytyy EU:n politiikan toimeenpanijana, sosiaalisena ja taloudellisena alihankkijana (s70). Siis alihankkija! Siinäpä Kansalaisten Eurooppa, EU-kansalaisuuden juhlavuosi! Sosiaalirahaston hankkeissa kansalaisyhteiskuntaa määritellään ylhäältä alaspäin, sanoo väitöskirja. Hankkeissa mukanaolo liitti seurakunnat osaksi EU:n poliittista ohjausta.
Sanahelinät ja tosi politiikka ovat kaksi eri asiaa.
Määrittyykö sosiaalipolitiikka paikallisesti?
Väittelijä Lehtisen maailmankuvassa paikallisuus on kuin nouseva aurinko. Paikallisuus kumpuaa pienyhteisöistä, järjestöistä, seurakunnista. Vastuunjaot ja arvovalinnat tehdään yhä enemmän paikallisesti (s92).
”Valtion aseman heiketessä myös kirkon keskushallinnon asema heikkenee päätöksenteon siirtyessä ylikansalliselle ja paikalliselle tasolle. Paikallisuus asettaa staattisille instituutioille haasteita dynaamisuudellaan.” Kirkon menestyminen tai kuihtuminen ratkaistaan paikallisesti. Sekularisaation ja sakralisaation suhde ratkeaa paikallisissa toimijaverkoissa. Paikallisuus, kansalaisyhteiskunta ja yhteisötalous ovat vastavoimia uusliberalistiselle talousajattelulle (s50). Sentään, vai ovatko?
”Kansallinen sosiaalipolitiikka määritellään yhä enemmän paikallisesti” (s70).
Erittäin painava väite. Mutta onko noin? Kirkon oma diakonia saattaa toki määrittyä paikallisesti. Mutta entä kansallinen sosiaalipolitiikka? Kuka saneli ’sosiaalitupon’ 2008, kuka kaatoi Sata-komitean, missä sanellaan eläkejärjestelmä, kuka ehdollistaa perusturvan, kuka määrää työpakon, miten EU määrittelee syrjäytymisen? Kaikki tämä tapahtuu pienissä kabineteissa, työmarkkinain viisi herraa. Tämäkö on sosiaalipolitiikan paikallista määrittelyä? Etäämpää ei voisi olla. Jos väitöskirja väittää sosiaalipolitiikan määrittyvän paikallisesti, niin mikä on sellaisen väitöksen, yliopiston ja tieteen uskottavuus? Ei heppoinen.
Paikallisuudelle, sitä sinänsä väheksymättä voi esittää vastateesin. Eikö nykyelämä ole pikemminkin paikattomuutta, monipaikkaista, moniroolista, surfausta, siirtyilyä, maailmallista? Apostolitkin kiersivät Roomaa myöten kuolemaa uhmaten.
Tosin nykyiset valtajärjestelmät, EU, suuryritykset ja Suomen hallitus tekevät kaikkensa kahlehtiakseen meidät, määrittävät roolit, rajat, pakot, ehdot ja paikat. Kenen puolelle menee kirkko? ’Paikallistaako’ kirkko vai lähteekö universaalista ketteryydestä, älyllisestä liikkuvuudesta?
(Asun itse Järvenpäässä. Mikä on paikallisuuden, seurakunnan tai kunnan merkitys elämälleni? Tuskin nollaa suurempi, siinä minun paikallisuuteni. Maailmani on surfausta, ympäri pallon, läpi hengen ja aineen, hiukkasen ja avaruuden, herrojen narrausta.)
Paikallisen ja universaalin keskinäiskimppu kaipaisi Lehtisen väitöskirjalta älyllisempää otetta. Terävämpää kysymyksenasettelua, jäsentäviä asetelmia, kuviointia, ristiintaulukointia, ristiriitaisuuksien esiin nostamista ja arvottamista. Seurakuntapappi näkee vain seurakuntansa. Eikö tieteen horisontin kuuluisi olla avarampi?
Nykyinen yliopistotutkimus tipahtaa milloin mihinkin railoon ja jää pyörimään railon pohjalle. Taivaasta ja valosta näkyy kapea viiru jos sitäkään.
Tieteen ja yliopiston merkitys yhteiskunnassa
Sanna Lehtisen väitöskirjan voi lukea ilman että kapinalamppu syttyy. Nykyiset valtakäytännöt vilahtelevat annettuina ja olevina (kuin lukisi Vanhasen, Kiviniemen tai Kataisen hallitusohjelmaa): EU:n arvopohjan kapeneminen, uusliberalismi, new public management, työelämän uushierarkiat ihmistä alentavine käytäntöineen, tulossopimukset, kuntien ja muun julkisen alasajo, universalismin korvaaminen erityiseduilla, muiden syrjäyttäminen, oikeuksien korvaaminen sopimuksilla ja paljon muuta – kaikki tämä mainitaan annettuna ja olevana.
Väitöskirja ei ole mielipidekirjoitus, mutta kysymyksenasettelun terävyydellä ja tieteestäkään tinkimättä pitäisi voida nostaa esiin, mikä on hyvä mikä on paha, mikä menee huonoon suuntaan, mikä on tehtävä toisin, mihin kannattaa pyrkiä. Mihin tieteestä unohtuvat suunnannäytöt ihmiskunnan ilkeisiin ongelmiin, joista Suomen Akatemia juhlapuheissaan veisaa ja rahaa mankuu.
Mitä on yliopiston ja sosiaalitieteiden nykymerkitys, se kuuluisa vuorovaikutus, yliopiston kolmas tehtävä? Lehtisen väitöskirjan kohdalla se jää hymistelyn tasolle. Kirkon kriittinen rooli ja parapoliittisuus jää kumman epämääräiseksi. Kirkollinen valtavirta hakeutuu vallan ääreen, euroopan projekteihin.
Nykyinen yliopisto on toteava ja myötäsukainen. Tähän uudella yliopistolailla pyrittiinkin, vaientamaan, kilttiyttämään, tekemään riippuvaksi, ehdollistamaan, myötäjuoksuttamaan. Tarvitaanko tällaista tiedettä? Tarvitaanko tällaisia yliopistoja? Äly ja ajattelu pakenee toisaalle? Yliopistot jäävät jauhamaan hankehallintaa, mänitsiä.
Valtio vaiensi yliopistojen yhteiskuntatutkimuksen. Nyt valtio vaientaa oman sektoritutkimuksensa. Alakuloinen, masentava maailma. Kuin Rooma muinoin.
Millaisen sosiaalietiikan, millaisen älyllisen aallon synnytti Roomaan rantautunut kristinusko ja kirkko? Millaisen sosiaalietiikan, millaisen älyllisen aallon saa aikaan tämän päivän kirkko ja seurakunta Euroopassa ja EU:ssa? Jatkuuko maailman masennus?
Funktionalismia vai mitä?
Lehtisen väitöskirjan yhteiskuntakäsityksestä jää sekavahko kuva, minulle ainakin. Välillä se on differoitunut, välillä funktionaalinen. Yhdenkään tieteilijän en ole koskaan nähnyt avaavan käsitettä modernisaatio, ei myöskään Lehtinen. Mitä on modernisaatio, minä en tiedä enkä välitä. Lehtisellä vilahtaa myös sana myöhäismoderni sekä postmoderni tieteenteoria. Onpahan siinä virikkeitä.
Oikeudellisuudesta sopimuksellisuuteen ja muut tämänkaltaiset muutokset lähentävät yhteiskunnan osajärjestelmiä toisiinsa, arvelee väitöskirja (s91). Kuka olikaan se sosiologi, joka muinoin puhui funktionalismista, oliko se periamerikkalainen Parsons vai Merton vai kuka. Tiede palaa aika ajoin tutuille poluille, tiede ja yhteiskunta konservoituu.
Sanna Lehtisestä myöhäismoderni politiikka saa hyvän konsensusfilosofin, kirkon helmasta politiikan alttarille.
Vielä kun tietäisi mitä on parapolitiikka?
Mitä on Euroopan sosiaalinen malli?
”Euroopan sosiaalisessa mallissa on kyse kilpailukykyisten ja yhtenäisten yhteiskuntien luomisesta Eurooppaan” (s15).
Luepa tuo uudestaan.
Sosiaalisuus on siis yhtä kuin kilpailukyky tai yhtenäisyys. Eikö kilpailu tarkoita vastapuolen voittamista, lannistamista, ties tuhoamista? Sekö on sosiaalisuutta, Euroopan sosiaalista mallia? Kuulostaa kiviniemeläiseltä tai kataismaiselta.
Postmoderni tieteenteoria?
Väitöstutkimuksessa ”käsitteitä lainattiin eri tieteenaloilta ja niitä on pyritty käyttämään kirkkososiologisessa kontekstissa postmodernin tieteenteorian mukaisesti” (s33).
Postmoderni tieteenteoria, mitä se on? Alaviite kertoo: postmoderni tieteenteoria lähtee siitä, ettei sosiaalisesta todellisuudesta ole mahdollista saada kokonaista kuvaa. Tarvitaan samanaikaisesti useita eri näkökulmia. Asioita on tarkasteltava naapuritieteiden käsitteitä ja teorioita hyödyntäen uutta oppien ja luoden.
Hyvin sanottu, yhdyn. Mutta miksi eduskunnassa Katainen ja Urpilainen hokevat että vaihtoehtoa ei ole, että tämä on Suomelle ainoa mahdollisuus, muuta näkökulmaa tai edes Vapaavuoren tulokulmaa ei ole. Voisivatko eduskunta-avustajat Lehtisestä alkaen opettaa ministereille postmodernia tieteenteoriaa?
Miten olisi kulttuurieurooppa?
Ammattitieteilijät ja poliitikot hokevat toisilleen aina samoja sanoja ja käsitteitä. Milloin kilpailukyky, milloin elvytys, milloin sosiaalinen malli. Miksei kukaan keksi Kulttuuri- Eurooppaa? Siinä olisi kirkolle se tuhannen taalan paikka. Vai juuttuuko kirkko Sanna Lehtisen mainitsemaan ”uskonnon opilliseen eli dogmaattiseen ulottuvuuteen” (s80).
”Eurooppalaistumisen myötä ev.lut. kirkko on lähentymässä kalvinismin ja katolisen kirkon sävyttämiä poliittisten kulttuurien malleja” (s91). – Ahaa, italialaisuutta pohjan perille, miksipä ei.
Älä kysy oikeuksia, tee vain sopimuksia
Vuosisatojen ajan Eurooppaa ja yhteiskuntaa on rakennettu oikeuksien pohjalle: perustuslaki, perusoikeudet, ihmisoikeudet, muut lait. Tänään oikeudet heitetään roskiin. Tilalle tulevat sopimukset.
Euroopassa sopimuksellisuutta ajaa erityisesti EU. Managerointi (new public management) muuttaa julkisen hallinnon piilosopimuksiksi: tulossopimukset, tilaaja-tuottaja, työntaja/työntekijä, kunnat ja aiesopimukset. ”Julkinen sektori ei kykene vastaamaan monitasoisiin sosiaalisiin ongelmiin”, perustelee Lehtinen. Järjestöt eivät alistu tulosohjaukseen. Niinpä sidotaan seurakunnat EU:n hankkeisiin, tuskin vastoin tahtoaan. Onko tämä juoni, ovelaa kumppanuutta?
Sopimuksellisuus on ylhäältä ohjattua ja linjassa EU-politiikan kanssa, kertoo väitöskirja. Sosiaalinen ulottuvuus alettiin nähdä kustannusrasitteena (Lissabonin strategia), se ei vahvista riittävästi kilpailukykyä ja taloutta. EU 2020-strategia siirtää painopistettä yhä lisää maksukykyisten ulottuville jättäen muun väestön kirkon ja perheiden huostaan. Universaali vastuu katoaa.
Sopimuksellisuuteen liittyy pakottavia piirteitä, EU-rahoitus on vertikaalista. Jos julkinen rahoitus kanavoituu vain sopimusten kautta, paikallinen toimijuus voi kaventua, passivoitua ja kadottaa aloitteellisuutensa. Käykö näin myös seurakunnille, kysyy Lehtinen.
Hankkeillaan EU sitoo osapuolet omiin intresseihinsä. Euroopan integraatio elävöittää uskontoa. Eli miten tämä nyt siis menee? Intressi vai uskonto? Vai intressien uskonto?
”Suomesta puuttuu oikeudellisesti sitova kirjallinen sopimus valtion ja kirkon väliltä”, suree Sanna Lehtinen. ”Tällä hetkellä kirkon ja valtion välillä vallitsee korkean tason luottamuksen sopimuksellisuuden tila.” – Totta, piispat ja tuomiorovastit viihtyvät valtiopäivien avajaisissa. Mutta olivatko arkkipiispa Mäkisen ja piispa Askolan kriittiset joulupuheet vain joulupuheita? Entä kai Kai Sadinmaan puhunnat seimen hämärästä, Jeesus-lapsen ääreltä?
Sekularisaatio vai sakralisaatio?
Viikkoa ennen Sanna Lehtisen väitöstä väitteli Aallossa (Taik) Tuula Moilanen japanilaisesta puupiirroksesta. Moilasen väitöskirjassa todettiin Japanin lopullisesti maallistuneen. Lehtisen mukaan Euroopan integraatio elävöittää uskonnon Euroopassa. Kulkevatko Japani ja Eurooppa näin eri suuntiin? Uskontoko Euroopan elvyttää?
Rahan teologia ja Euroopan kirkot
Taannoin Jaana Hallamaa kirjoitti kirjan ’Rahan teologia ja Euroopan kirkot. Lopun ajan sosiaalietiikka’. Lyhyt poiminta kirjasta:
”On vaikea nähdä, kuinka hyvinvointivaltion dilemmasta voitaisiin päästä palaamalla takaisinpäin, omaksumalla kristillistä tai muutakaan arvojen yhtenäisyyttä edellyttävää ideologista kertomusta. Eurooppa on maallistunut lopullisesti… Kristinuskon kertomuksesta ei ole enää maallistuneessa maailmassa kaikille yhteiseksi arvojärjestelmäksi. Tästä huolimatta Eurooppaa ja eurooppalaista ihmistä ei voi ymmärtää ilman kristinuskoa… Kristinuskon kertomukseen sisältyvät arvot ja ihanteet tarjoavat yhä monille aineksia rakentaa hyvää yhteiskuntaa, sosiaalietiikkaa, joka ei lopu tänään.”
Sanna Lehtinen: Julkisen sektorin apulaiset, kansalaisyhteiskunnan talkoolaiset.
Sosiaalipolitiikan junttura, paikallista määrittelyäkö (sosiaalitupo)
Tuula Moilanen: Japanilainen puupiirros ajan ja ikuisuuden peilinä.
Ajatelmiani Moilasen väitöskirjan pohjalta
Jaana Hallamaa: Rahan teologia ja Euroopan kirkot. Lopun ajan sosiaalietiikka.
Kai Sadinmaa: Vallanpitäjien vapahtaja. (muitakin)
15 kesäkuun, 2013
Vapaus ja pakkovalta törmäävät Sipoossa. Pienillä kunnilla ei ole oikeutta hoitaa ihmisten terveyttä, sanoo maan hallitus. Mitä tekee Sipoo? Tarjoaa terveydenhoitoa myös naapurikunnille, helsinkiläisille, vantaalaisille, keravalaisille.
”Meillä on valmius 2000 – 3000 lisäkävijään. Me palvelemme saatavuudella ja laadulla”, sanoo kunnanjohtaja.
Eikö tämä jos mikä ole kansan etu? Kunnat alkavat kilpailla kuka meidät parhaiten hoitaa. Nykyhallitus kieltäisi Sipoon kaltaisia kuntia järjestämästä terveydenhoitoa lainkaan, piilopyrkimyksenä lopettaa tuollaiset kunnat kokonaan.
Eikö pitäisi pyrkiä päinvastaiseen: mahdollisimman paljon pieniä nokkelia kekseliäitä kuntia. Moninaisuus kukkimaan.
”Kuntien välinen kilpailu on paha, ovat kermanlatkijoita”, hokevat helsinkiläispoliitikot Soininvaara, Virkkunen, Vapaavuori ja koko hallitus. Väärin, väärin ja väärin. Lisää kilpailua, lisää Sipoon kaltaisia. Eikö meillä ole kilpailulakikin takaamassa kilpailua? Kuinka kuntien välinen kilpailu yht’äkkiä muuttuu pahaksi asiaksi? Ovatko helsinkiläispoliitikot huonoja häviäjiä? Heidänkö annettaisiin vetää koko kansa suohon?
Vapauden ja pakkovallan törmäys ei koske vain kuntia. Mennä viikolla kuuntelin metsäpatologian professori Jarkko Hantulaa (Metla). Aiheena oli maan hallituksen pyrkimys alistaa valtion tutkimustyö omaan ”poliittiseen” ohjaukseensa.
Näin Hantula: Ideoiden oivaltaminen on tutkimisen suurin pullonkaula. Hyvä tutkimus perustuu tutkimusryhien autonomiseen toimintaan. Aiheita ei pidä rajata ennakolta (kuten tekee EU tai nyt maan hallitus aikoo tehdä). Tutkimusta tai taidetta ei voi organisoida vaan se syntyy spontaanisti yksilöllisestä lahjakkuudesta hyvin johdetuissa laboratorioissa. Hierarkkiset organisaatiot tappavat tutkimuksen. Innovaatiot ilmaantuvat odottamattomista nurkkauksista. On tuettava tutkimusryhmien vapautta. Maan hallituksen malleissa tällaista ei lainkaan mainita.
Kun yliopistolakia säädettiin, silloiset ministerit Sarkomaa, Virkkunen ym. hokivat: autonomia, autonomia, autonomia. Mitä on heidän autonomiansa: yliopistojen hallitukset miehitetään yritysjohtajilla. He sanelevat yliopistojen toiminnan.
Kaiken kaikkiaan:
Pienille kunnille toimintakielto ja hautaan. Vapaa tutkimus ja tutkimusryhmät lakkautetaan, alistetaan poliittiseen ohjaukseen ylhäältä. Yliopistoista kuihtuu vapaa perustutkimus. Turhat yliopisot fuusioidaan. Filosofit ja kirjallisuus ajetaan ulos, pelkkää tilaustutkimusta yrityksille.
Politiikan suunta on totaalisen väärä. Lähtökohdaksi on otettava vapaus, kuten sanoo myös perustuslaki. Kuntien, myös pienten kuntien vapaus, tutkijoiden vapaus, ihmisten vapaus mennä vastaanotolle vaikka Sipooseen, vapaus työssä.
1 maaliskuun, 2013
Neuvostoliitossa äly keskitettiin huipulle ja kiellettiin muilta. Missä on neuvostoäly tänään? Kadonnut.
Tänään Suomen valtio tekee samaa mitä Neuvostoliitto yritti. Kansakunnan ja tutkijoiden poreileva äly keskitetään poliitikkojen ja liike-elämän ohjaukseen. Ohjaajiksi nostetaan valtioneuvosto, hallitusohjelma, valtioneuvoston kanslia, ministeriöt, Akatemia, Tekes ja liike-elämä.
Himas-tutkimus kertoo mihin ollaan menossa. Tällainen vahingoittaa kansalaisten luottamusta politiikkaan ja poliitikoihin, sanoi Arja Juvonen eduskunnassa.
Ohjailun ensiuhreja olivat yliopistot, välineenä yliopistolaki. Huomiotta on jäänyt julkishallinnon henkilöstön alistaminen. Tulosohjauksella ja palkkausmenettelyillä valtion (myös yliopistojen) henkilöstö urautettiin, kapeutettiin, typistettiin. Ideoiden poreilu ja älyn vapaa liike estettiin. Nyt heitä on helppo syyttää byrokraateiksi, minkäs mahdat.
Parhaillaan alistetaan valtion sektoritutkimusta. Kataisen hallituksen ohella jäljet johtavat Etlaan, EVAan, Aaltoon, näiden edusmiehenä toimi Sixten Korkman. Lisäksi Metsäklusteri Oy, johtaja Crhistine Hagström-Näsi sekä Timo Lankinen.
Pari näytettä poliittisen ohjailun asenteellisesta ilmapiiristä:
Tieteenpäivien paneelissa Astrid Thors sanoi, että Aimo Ryynästä ei kuunnella, koska hän edustaa tieteistä epämääräisintä, kunnallistiedettä.
Kokoomuksen kansanedustaja Markku Eestila sanoi eduskunnassa 27. helmikuuta: ”Ja mitä tulee näihin kuntatalouden tutkijoihin ja kuntaliitosten tutkijoihin, niin minusta ne ovat jossain määrin arvottomia, sillä nehän tutkivat menneisyyttä ja tulevaisuudessa ikärakenne ja monet muut tekijät ovat täysin erilaisia. Tämän takia niitä tutkimuksia ei pidä, niitä ei voida katsoa tulevaisuuden tutkimuksina, koska ne tutkivat aivan eri olosuhteissa tapahtuneita ilmiöitä ja asioita.”
Verrataanpa. Ilmatieteen laitos on tutkijoiden innostuneen (ja vapaan) työn tuloksena kehittynyt yhdeksi maailman johtavista pienhiukkastutkijoista. Olisiko näin tapahtunut, jos laitosta olisi poliittisesti ohjattu hallitusohjelman, Kataisen, Thorsin tai Eestilän toimesta?
Mitä ovat valtion älystrategiat? Krista Kiuru kertoi eduskunnassa 28.2: Kolmeen hallituskauteen älystrategiat eivät ole edenneet. Nyt meillä on monta ministeriötä, joissa älystrategiat ovat tekeillä.
Valtion älystrategioilla tarkoitetaan jotakuinkin samaa kuin sähköisellä asioinnilla aiemmin, tuskin juuri enempää. Siis teknistä ja hallinnon sisäistä näppäröintiä. Niilläkö vastataan ihmiskunnan ilkeisiin ongelmiin, haasteisiin. Valtion älykkyystavoite ei ole yläilmoihin yltänyt.
Pekka Ala-Pietilän ICT 2015. Ala-Pietilälle ja valtiolle digi on vientiyritysten markkinointikikkailua. Valtiota he vaativat satsaamaan siihen miljardin. – Eikö digi todellakaan voisi olla vapaampaa, älyllisempää, kulttuurisempaa, sosiaalisempaa, eettisempää?
EU:n tutkimusohjelma Horizon 2020. Vaikuttaa samansukuiselta kuin tutkimuksen ja henkisen ilmaston poliittinen ohjailu Suomessa.
EU 2020-ohjelman ’älykäs ja osallistava kasvu’. – Eurooppa on siis astumassa älyn aikakauteen? Tarkemmin lukien EU:n älykkyys tarkoittaa sähköistä kaupankäyntiä ja markkinointia, digitaalisia sisämarkkinoita. Pekka Himanen voisikin seuraavaksi ja valtioneuvoston kanslian toimeksiannosta evaluoida EU:n älykkyyden ulottuvuuksia, tasoja ja arvoketjuja.
Suurella rahalla (usein valtiolta vohkitulla) valikoiduille pyöritetään tsemppikouluja. Esimerkkeinä Sitran kestävän talouden ohjelma sekä suuryritysten Arkadia 2015.
Ääriliberalistisen (äärioikeistolaisen) Libera-säätiön hallituksesta, Aalto-yliopiston hallituksesta tai Taideyliopiston hallituksesta löytyy yhteisiä nimiä, sattumaako. Kansakunnan älykkyys kasautuu.
Älyn kasvualusta, mitä se oikeasti olisi?
Perusta on vapaus. Tutkijan vapaus. Yliopiston vapaus. Henkilöstön vapaus, tasa-arvo ja palkkauksen kohtuullisuus. Ihmisen vapaus. Vapaus ei tarkoita holtittomuutta ja vastuuttomuutta. Vapaus tarkoittaa ideoinnin, innostumisen, tekemisen, keskustelun, sanomisen, kirjoittamisen vapautta. Kaikkea tätä nakerretaan nyt reunalta ja toiselta. Vapaus keskitetään joidenkin erityisvapaudeksi. Kääntöpuoli on muiden vapauden rajoittaminen tai suoranainen mitätöinti: kuntatutkijat ovat arvottomia, ei kannata kuunnella.
Äly on kuplintaa alhaalla ja alhaalta. Me olemme alhaisia.
Tutkimuksen poliittinen ohjaus kiristyy.
Himas-tutkimus kiihdytti mieliä eduskunnassa.
Libera-säätiö. säätiön hallitus
2 helmikuun, 2013
Tiedettä ei saa alistaa kasvupolitiikalle eikä innovaatiopolitiikalle. Ne ovat liian kapeita näkökulmia ja vaarantavat tieteen kehityksen.
Yliopistoja ei tule valjastaa markkinalogiikalle. Yliopistot tutkivat ihmiskunnan ilkeitä ongelmia: luonnonvarat, terveys, ravinto, köyhyys, energia, demokratia, vesi, yhteiskunnan kahtiajako, kaupungistuminen. Tarvitaan avointa dialogia yhteiskunnan kanssa.
Talouskasvu ei ole kansakunnan menestyksen mittari. Kilpailukykyä ei mitata yritysten pärjäämisellä globaalissa tuottavuuskilpailussa. Kilpailukyky on kansakunnan kykyä ratkaista ilkeitä ongelmia.
Suunta kohti avointa tiedettä: avoin data ja julkaiseminen, verkossa tuotetut aineistot, big data, data web, kansalaistiede, maallikoilla mahdollisuus osallistua, avoin opetus, kollektiivinen ja verkottunut älykkyys, synteettinen näkökulma.
Erityistä yrittäjyysyliopistoa ei tarvita. Tiedelogiikka ja markkinalogiikka ohjaavat toimintaa vastakkaisiin suuntiin.
Elinvoimainen yhteiskunta tarvitsee toimivaa demokratiaa, itsenäisiä kriittisiä ihmisiä, laaja-alaista näkemystä maailmasta ja syvällistä ymmärtämystä eri kulttuureista, yhdessä luomista. Kansalaiset osallistuvat ongelmien määrittelyyn ja ratkaisujen etsimiseen. On luotava uudenlaisia ymmärryksen ja oppimisen tiloja, mukaan luettuna ajatushautomot, järjestöt, verkostot.
Suomen kannattaa kulkea omia teitään ja rakentaa uudentyyppistä yliopistoa. Sivistysyliopistot ovat laaja-alaisia. Niissä tutkitaan kaikkia tärkeitä ilmiöitä alkeishiukkasista galakseihin, pienyhteisöistä yhteiskuntiin, yritysten johtamisesta talousjärjestelmiin.
Meiltä puuttuu tieteen uudistumista ylläpitävä elementti. Ilman tieteeseen itseensä (instituutiot, paradigmat, vaikutukset) kohdistuvaa tutkimusta tiede ei arvioi eikä uudista itseään.
On luotava yliopistojen yli rakentuvaa matriisiorganisaatiota ja sille ihmiskunnan haasteista käsin jäsentyviä periaatteita. (Vertaa nykyinen hierarkisointi, monopolisointi, keskitys, Aalto).
Perinteinen tieteen vertaisarviointi kääntyy sisäänpäin ja on konservatiivinen. Arvioinnin tulee olla avointa ja moniulotteista, sidosryhmät tunnistavaa.
Palkitsemisen perusteeksi aineistojen kehittäminen, tiedewikit, oppimateriaalit, osallisuus ilkeiden ongelmien ratkaisemiseen (mainetalous).
Kollegiaalisessa johtamisessa valvonta ei ulotu yksittäisten ihmisten tai tiimien työntekoon. Intohimon on saatava johdattaa tutkimusta. Tiedeyhteisön on havahduttava ottamaan vastuuta koko tiedeinstituution tulevaisuudesta. Yliopistojen on muututtava radikaalisti.
Ronald Barnettin ekologinen yliopisto
Hautamäen ja Ståhlen kanssa samansisältöistä ehdotelmaa on hahmotellut britti Ronald Barnett kirjassaan Being a University (Olla yliopisto, 2011). Barnett nimeää sen ekologiseksi yliopistoksi. Lähde: Matti Vesa Volanen: Sivistys työn kautta, kirjassa Toiseksi paras, Tieteentekijäin liitto 2011.
Ekologinen yliopisto:
Ekologinen yliopisto ei ole professioyliopisto eikä yrittäjyysyliopisto. Sen mittakaava on maailma, ihmiskunta ja aikakausi, ei valtio, ei kansakunta eikä kvartaalitalous.
Sivistys työn kautta
Matti Vesa Volanen: Kaiken työn on oltava sivistävää, sivistymistä työn kautta. Moderni valtio tukahduttaa ihmisen persoonallisen kasvun saadakseen tuottavia ja tottelevia kansalaisia. Persoonallisuus uhrataan kansalaiseksi kasvattamiseen. Sivistys on kykyä asettaa ja ratkaista aikakauden keskeisiä ongelmia. Sivistystä on kaikkien työ, työskentelivät he missä tahansa.
MIT-professori Bengt Holmström moitti televisiossa yhteiskuntatakuuta siitä, että nuoret vain paiskataan jonnekin.
Joudumme hakemaan eväitä Snellmanin ja Chydeniuksen pohdinnoista koskien sivistystä, persoonaa ja vapautta. Ihmisten ajo pajoihin ilman persoona-aspektia on matalamielistä.
Yliopistojen avautuminen maailmalla ja sulkeutuminen Suomessa
Maailman huippuyliopistot tarjoavat opetusta netissä ilmaiseksi (HS 27.1.2013). Berkeleyn yliopiston fysiikan kurssia on seurannut 600 000 ihmistä. Khan Academy tarjoaa 3000 lukiokurssia netissä.
Suomen virtuaaliyliopisto kerrotaan kuopatun vuonna 2010, syynä rahasyöppöys. Mutta samaan aikaan Aallon pääomaksi työnnetiin 500 miljoonaa euroa vastikkeetonta verorahaa. Tämä on erittäin raju poliittinen arvovalinta. Avoin tiede, kansalaistiede, virtuaaliyliopisto pantiin matalaksi ja yrityksiä palveleva näennäishuippu nostettiin tilalle. 500 miljoonaa Aallon pelipoikien saunaoluisiin ja korruptiopyyhkeisiin.
Tapio Varis visioi 13 vuotta sitten globaalia tiedon yhteiskuntaa. Tänään TEM:n selvitysmies Pekka Ala-Pietilä visioi Suomen nousua ict:n avulla. Näin suppenee liike-elämän ja suomalaispolitiikan näkökulma. Siinä Suomen yliopistopolitiikka.
Avoin yliopisto ajettiin nurkkaan – Nina Haltian väitöskirja
Avoin yliopisto on marginalisoitu (Nina Haltian väitös, Turun Yo 16.11.2012). Avoimen yliopiston ideana oli sivistyksellinen demokratia, mahdollisuuksien avaaminen aikuisille ja vähän koulutetuille. Nyt koulutuksellinen tasa-arvo katoaa, avoin yliopisto asemoidaan yliopiston reunalle, se nähdään jopa uhaksi, jota jarrutetaan. (HS: Avoin yliopisto on unohtanut sivistyksen)
Ay-liike, työmarkkinain raamisopimus ja Kataisen hallitus ahdistelevat vapaata sivistystä ja pakottavat tilalle työnantaja- ja TEM-lähtöistä koulutusta. Maailman madaltamista. Toivottavasti SAK ja Ihalainen saavat koulutusvapaissaan rukkaset.
Yliopisto on meidän
Yliopistopolitiikka on esimerkki yhteiskunnan monopolisaatiosta. Valta yliopistoissa keskitettiin talouden edusmiehille ja heitä ymmärtäville johtajille. Muusta yliopistoväestä ja kansasta tehtiin narreja. Vastaava monopolisaatio kulkee läpi yhteiskunnan. Talous hoippuu muutaman vientiyrityksen varassa, maksamme sen arvonlisäverona ja kiinteistöverona. EU-asioista päättää kymmenkunta henkilöä. Kansa on syrjäytetty, tehty riippuvaksi takuista, turvista ja turvan soitosta. Vähäsivistyksellistä ja epäitsellistä on elämämme tässä kulttuurissa.
Teollisten yhteiskuntien kriisit ovat tietämisen, tieteen, tiedon, sivistyksen ja yliopiston kriisejä. Vain niiden kautta kehittyy kriisien syntyjuuria koskeva ymmärrys. Yliopisto on meidän kysymys. Enää emme kysy lupaa poliitikoilta, emme käänny heidän puoleensa, emme anele emmekä pyydä. Virkkuset, niinistöt, vahasalot, lauslahdet, karimäet ja lehikoiset, te olette tehtävänne tehneet. Alkakoon uusi aikakausi.
Lähteet ja lukemisto
Antti Hautamäki & Pirjo Ståhle: Ristiriitainen tiedepolitiikkamme. Gaudeamus 2012.
keskustelua aihepiiristä /Riitta Monto / Turun Sanomat
Nina Haltia: Avoimen yliopiston yhteiskunnallinen tehtävä muuttunut. Väitös 16.11.2012.
Toiseksi paras – tieteentekijät ja uusi yliopisto. Tieteentekijöiden liitto 2012.
Matti Vesa Volanen: Sivistys työn kautta. Kirjassa Toiseksi paras.
Avoin yliopisto on unohtanut sivistyksen. Helsingin Sanomat 9.11.2012.
Avoimen opetuksen banaanivaltio. Helsingin Sanomat 27.1.2013.
Ronald Barnett: Being a university, 2011.
Roland Barnett: University knowledge in an age of supercomplexity.
Bengt Holmströmin haastattelu. Yle TV1, 4.1.2013.
essee.net 