Pääministeri Esko Aho kutsui filosofit pohtimaan Suomen henkistä tilaa 90-luvun laman aikana, puheenjohtajana oli Ilkka Niiniluoto. Mitä he sanoivat, sitä emme muista.

Pääministeri Matti Vanhanen kutsuu nykylamassa ekonomistit pohtimaan ’talouskasvun edellytysten vahvistamista’, puheenjohtajana Antti Tanskanen. Näin politiikka ohenee: filosofeista ekonomisteihin, henkisestä aineelliseen, sisäisestä ulkoiseen.

Kun laman tapossa on nyt kokeiltu filosofeja ja ekonomisteja, niin olisiko aika kääntyä taideteorioiden ja taiteen puoleen, filosofialla höystettynä?

Suomessa on piipahtanut pari ulkomaista taidemuseon johtajaa, Tate-museon Vicente Todoli sekä Nicolaus Schafhausen Rotterdamin nykytaidekeskuksesta. Heiltä kuultiin taideviritteisiä näkemyksiä maailman tilasta. Mutta ei, Suomessa ei sellaista kuunnella, ymmärretä eikä suvaita.

Taide on talouden arviointiväline

Miten ekonomistit asemoivat talouden ja kulttuurin suhteessa toisiinsa?

Tanskasen työryhmä: ”Yhteiskunnalta odotetaan yhä parempia hyvinvointipalveluja, tukea kulttuurille ja turvallisuutta. Näihin odotuksiin voidaan vastata sitä paremmin, mitä korkeampi bkt on.”

Ekonomisteille kulttuuri on taloudesta erillinen ja tuettava sektori. Arkisessa mielessä tällainen voi näyttää luontevalta, mutta sivistyshistoriallisesti näkemys on nurinkurinen, väärä ja hylättävä. Kulttuurin ja talouden asetelma on päinvastainen. Kulttuuri, sivistys ja taide kulkee kaukana talouden yläpuolella. Taide on talouden arviointiväline. Kun taloudessa pettää finanssivalvonta, kirjanpitolaki tai osakeyhtiölaki ja kun talous muuttuu ahneuden alueeksi, niin taiteen rooli on arvioida talouden luonnetta ja hahmotella uutta tietä. Tämäntapaista taidetta tekee esimerkiksi kuopiolaistaiteilija Kirsi Pitkänen.

Taide jäsentää ja hahmottaa maailmaa, läpäisee ja valaisee, antaa välineitä, auttaa arvioimaan (evaluoimaan), pohjustaa oivalluksia, vihjaa siitä mikä ei ole ihmiselle hyvä, antaa viitteitä millaiseksi maa ja maailma kannattaa rakentaa, millaiseksi ei kannata, miten hoidamme talouden lamat ja taantumat. Taide rakentaa visiota Suomelle ja maailmalle.

Innovaatioprofessori Vesa Harmaakorven sanoin taidetta voisi luonnehtia älylliseksi ristipölytykseksi, erotuksena ekonomistien yksioikoisuudesta.

Nykyisen talouskriisin syyn voi nähdä juontuvan kulttuurin alistamisestsa. Ajattelu kavennetaan ja urautetaan, ajaudutaan ahneuteen, mikä oli USAsta käynnistyneen finanssikriisin kasvualusta, syy ja laukaisin. Professori Markku Kuisma puhui aiheesta hyvin televisiossa 24.2.2010 ja  kirjassaan Rosvoparonien paluu.

Ekonomismin kritiikki ja hyväksyttävyys

Maailmanpankin entinen pääekonomisti nobelisti Joseph Stiglitz sanoo, että talous on sairas ja että syypäitä talouskriisiin ovat ekonomistit. Tapiolan johtaja Asmo Kalpala on keksinyt erinomaisen käsitteen: syrjäytymisaste. Kalpalan mielestä ihmisten syrjäytymisasteen merkitys 90-luvun laman seurauksena on suurempi kuin Nokian vaikutus.

Ekonomisti Jaakko Kianderin mukaan maailman finanssikriisi vapauttaa Suomen 90-luvun lamahäpeästä. 90-luvun pankkikriisin loppulasku on Kianderin mukaan pikkuraha, vain 8 % bkt:stä kun maailman kriisimaissa liikutaan 5-50 prosentissa. Kianderin mukaan valtion velkaa ei tarvitse koskaan maksaa takaisin. Uskommeko häntä?

Tanskasen työryhmä perää kasvumallia, joka saisi yhteiskunnallisen hyväksynnän. Kuinka hyväksyttävä on se tarina, jonka työryhmä Suomesta kertoo ja kuinka innostava on se visio, jonka työryhmä Suomelle tarjoaa? Tarina Suomesta typistyy tuottavuuden kehityskuluksi, kaavaksi 1-5-3-2:

Työryhmä: ”Tuottavuuden vuotuinen kasvuvauhti Suomessa kiihtyi 1910-luvun yhdestä prosentista viiteen prosenttiin 1970-luvulle tultaessa. Sen jälkeen vauhti on hiipunut ensin kolmeen prosenttiin ja viime vuosina kahteen prosenttiin.”

Siis 1-5-3-2, yksinkertaista kuin Einsteinin suhteellisuusteoria. Ihminen on tuotannontekijä, siinä oleminen ja olemus. (Maistelkaapa tuota sanaa, tuotannontekijä – onko se ylentävä, alentava, litteä, lattea, oikea, tosi, hassu, kaunis vai jotain muuta. Ekonomistista taiteen tajuntaa.)

Työryhmä: ”Koulutuksen vaikutus kansantuotteen kasvuun saadaan kertomalla työntekijöiden työtuntien kasvu heidän palkoillaan. Palkan ajatellaan kuvastavan sitä, kuinka paljon työvoiman lisääminen kasvattaa tuotantoa

Löytyisikö tästä kasvuvisio Suomelle: nostetaan professorien palkat 10- tai 100-kertaisiksi. Matti Pohjolan (työryhmän jäsen) logiikan mukaan tämä näkyy yks’yhteen tuotannon kasvuna. Näin isotuloiset ovat itse asiassa toimineetkin, määrittelevät tulonsa tuotannon kasvuksi ja tuottavuudeksi. Heidän tuottavuudelleen ei ole ylärajaa kuten ei ole talouden kasvullekaan:

Työryhmä: ”Mistä talouskasvu syntyy? Talous- eli tuottavuuskasvu syntyy teknologisen kehityksen kautta. Teknologian kehitys syntyy ideoista.. Koska ideoiden lukumäärälle ei ole olemassa ylärajaa, ei myöskään talouskasvulle ole periaatteessa rajoitteita. On vaikea arvioida, kuinka paljon ideoita on vielä keksimättä.”

Tämä kuulostaa Platonin ideoilta. Määritellessään omat ansionsa (tulonsa) korkeaksi tuottavuudeksi wahlroosit ja muu sosiaaliylhäisö viuhuttaa ruoskaa muulle yhteiskunnalle. Tanskasen työryhmä on koonnut keinoja Suomen tuottavuuden nostamiseksi, tässä niistä muutama:

  • Osa koulutuksesta on kulutusta joka ei edistä talouskasvua
  • Korkeakouluopintoihin liittyy tehottomuutta ja inhimillisen pääoman hukkakäyttöä
  • Korkeakoulujen sisäänottoa sekä opintoaikaista toimeentulojärjestelmää on muutettava
  • Opiskeluajan keston mukaan aleneva opintotuki, rajattava etuja tai maksutonta korkeakouluopiskelua tiettyyn määrään vuosia
  • Kandidaatin tutkinnon jälkeen on haettava uudelleen maisterin tutkintoa varten
  • Yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin maksullista yrityskohtaista koulutusta
  • Alennettava työttömyyskorvausajan kestoa tai korvauksen suuruutta
  • Palkanmuodostus ja palkkausjärjestelmät tuottavuuskasvua tukevaan suuntaan
  • Julkisessa sektorissa hyvin perustellut mittarit tukemaan yhteiskunnallisten tavoitteiden saavuttamista (vertaa: korkea palkkataso = tuotannon lisäys)
  • Kuntapalvelut pitää tuotteistaa
  • Markkinoiden piiriä laajennettava varsinkin palveluissa
  • Kunnille velvoite laatia strategia yksityisille palveluille
  • Kuntaliitoksista pois jäykistävät henkilöstösopimukset
  • Kustannus-hyötyanalyysit julkisiin investointeihin
  • Yrityksille menevää teknologiatukea yhä lisättävä ja laajennettava liiketoimintaan
  • Tiedon hyödyntäminen ja kaupallistaminen OPM:n vastuulle ja tulosohjauksen piiriin

1800-luvulla Suomen ideaa haettiin tervan ja sahojen lisäksi sivistyksestä ja taiteesta. Tänään Suomen idea kapeutuu tuotannoksi, tuotannontekijöiksi ja tuottavuudeksi. Onko ekonomistien tuottavuustarina jälkikäteinen sepite, faktaa vai fiktiota, ontologiaa tai epistemologiaa? Mitä katoaa näkyvistä? Ekonomistit eivät kysy tarinoidensa tiedollisia ehtoja (epistemologiaa).

Näkökulmia kertomuksen tutkimukseen

Löydämmekö sisällökkäämpää perspektiiviä? Miten käsitykset ihmisen asemasta maailmassa sekä tietämisen tavasta ja ehdoista (ontologia ja epistemologia) ovat sivistyshistoriassa kehittyneet? Hyödynnämme SKS:n kirjaa ’Näkökulmia kertomuksen tutkimukseen’, siinä erityisesti Liisa Steinbyn, Hanna Meretojan ja Jyrki Pöystin kirjoituksia.

Länsimaisen kirjallisuuden alussa oli runous, Homeroksen eepokset. Ne tarjosivat yhteisölle myyttisen suuren kertomuksen, legitimaatiotarinan siitä millainen on kosmos, mitä kreikkalaiset ovat ja millaisia heidän tulee olla, tarjosivat sankari-ihanteen. Ihanteen tarjoavat myös Tanskanen ja Matti Pohjola, nämä aikamme homerokset: olkaa tuottavia. Myyttinen kertomus siitä millaisia suomalaisten tulee olla.

Platon kiisti eepoksen ja runouden auktoriteetin tiedollisissa asioissa ja asetti tilalle filosofian. Platon otti siis mallia Esko Ahosta. Ollaksemme platonisteja tulisiko meidän nyt kiistää meille tarjottu legitimaatio, sankaritarina tuottavuudesta?

Aristoteleen ja muiden myötä kirjallisuus alistui retoriikalle, tekotaidolle ja vaikuttavuuden tavoittelulle. Juoni ei ole totuuden etsimistä varten vaan vakuuttavuuden ja vaikuttavuuden aikaan saamista varten. Vaikuttavuutta perää myös Tanskasen työryhmä, nyt yliopistoilta ja julkissektorilta.  Kertomuksella on terapeuttinen puhdistava merkitys, katharsis. Aikamme katharsis: tehottomuus pois korkeakouluopinnoista. Talouskasvun tavoittelu on retoriikkaa ja terapiaa, yhteiskunnan puhdistamista.

Tanskasen työryhmä näkee maailman valistuksen lailla, kellokoneistona, syinä ja seurauksina, tuotannontekijöiden ja tuottavuuden mekaanisena maailmana, determinoituna, mittareita, velvoitteita.  (Tosin Kianderin mukaan innovaatioiden tuotantofunktio ei ole deterministinen vaan satunnainen.)

Modernina aikana maailman tulkinta muuttui ongelmalliseksi. Toki romaanin kompositio tavoittelee tulkintaa maailmasta. Mutta tietämisen maailma ei ole helppo. Maailman rakenne ei ole ilmeinen, ei kaikille tuttu eikä koneiston toimintatapa ole helposti nähtävissä. Miten maailma siis on jäsentynyt? Apuun etsitään kirjallisuuden tiedollista funktiota, jos sillä sellainen on (Liisa Steinby).

1900-luvun modernismi pyrki eroon selittämisestä ja halusi lähemmäksi kokemuksellisuutta, etsivyyttä. Tiedostamisen ehtoja koskeva epistemologia ilmaantui maailmaan uudelleen. Millaista ja mihin perustuvaa on tietomme todellisuudesta? Itsestäänselvyyksiä ei hyväksytä, epistemologinen ja ontologinen problematiikka ovat modernissa vahvasti läsnä. Asioiden merkityksiä aavistellaan, niihin viitataan symbolisesti, ei niinkään syysuhteita osoittaen. Kerrotaan kertomuksia mutta ei antauduta tilastollisiin yleistyksiin.

Sen sijaan Tanskasen kasvutyöryhmä asettaa työnsä otsikoksi itsestäänselvyyden: ”kestävästä kasvusta hyvinvointia ja elämänlaatua”.

Postomodernille kirjallisuudelle on ominaista ontologinen epävarmuus. Olemmeko me tuotannontekijä? Maailma näyttäytyy niin outona, että kokija ei ymmärrä, miten se ylipäänsä toimii. Voiko maailmaa kertomuksellistaakaan? Kerrommeko vai elämmekö kertomuksia? Millainen elämä on hyvää ja mielekästä? Eettiseen identiteettiin kuuluu mieli ja vastuu, molemmat.

Historiallisesti konkreettinen, mutta teoreettisesti refleksiivinen tutkimus on lupaavin tapa tutkia kertomuksen tiedollista puolta, kokoaa Liisa Steinby.

1900-luvun lopun kertomusmuotoa leimaa narratiivisuudella leikittely (voi ekonomistiparkoja). Eettisesti relevanttia on tietoisuus kertomusten roolista tavallemme jäsentää todellisuutta ja kokemuksiamme. Tietoisuus mahdollistaa meille tarjoiltujen kertomusten kriittisen arvioinnin (reflektoinnin), lukijan vapautumisen valmiista järjestyksistä ja luonnollisina näyttäytyvistä merkityksenannon malleista. Tämä koskee arkielämän pieniä tarinoita mutta yhtä hyvin kansakuntien identiteettiä määrittävää historiankirjoitusta, sanoo Hanna Meretoja. Kertomuksen lumous murtuu. Kertomusmuodolla leikitellään itsetietoisesti ja itseironisesti. – Voi ekonomisteja, palikkatietäjiä.

Taiteen teoriaan on ilmaantunut myös positiointianalyysi (Jyrki Pöysä). Niin, meitähän asemoidaan, asetellaan, positioidaan, arvioidaan, pisteytetään, aktivoidaan, kuntoutetaan. Ellemme leikittele.

Sivistyshistorian eväät

Sivistyshistoriallinen pyrähdyksemme antaa meille eväitä pohtia talouslamasta selviytymisen lähtökohtia ja menettelyjä, miksei Suomen visiota 2010-luvulle tai vuoden 2011 eduskuntavaalien tematiikkaa. Iskusanoiksi tiivistäen:

  • sankari-ihanteiden välttely
  • ulkoa annettujen legitimaatioiden kielto
  • kellokoneiston epääminen
  • ontologinen arvailu
  • leikittely (epävarmuuskin)
  • tilastojen sijasta symbolien ymmärrystä
  • kokemuksellisuus, etsivyys
  • kriittinen arviointi
  • ei annettuja ns. luonnollisia merkityksiä
  • ei valmiita järjestyksiä
  • asemoitumisesta kieltäytyminen
  • vastuu syntyy mielestä ja mielekkyydestä, yhdessä

Suomi-visio 2010-luvulle

Kuinka paljon ideoita onkaan vielä keksimättä, kysyi kasvutyöryhmä. Työryhmä itse tarjoaa parhaan idean kautta aikain: moninaisuusjohtaminen.

Parhaillaan on menossa luonnon diversiteetin vuosi? Miksi ei myös yhteiskunnan ja ihmisten diversiteetti, moninaisuus, erilaisuus. Jos et ole tuottava, niin ole olematta. Leiki yliopiston, viraston tai eduskunnan käytävillä, kirjoita blogeja, kiusaa valtion työryhmiä, ole leikkisä.

Kutsutaan maahan uusia todoleita ja schafhauseneita. Ryhdytään sosiaaliseksi mediaksi, ei tuottajiksi. Hahmotellaan sivistyslähtöinen visio Suomelle ja ihmiskunnalle. Suoristetaan demokratiaa, vähennetään eduskunnan tyhjäkäyntiä, ikävystyttäviä rutiineja. Aletaan mielekkäiksi. Asetetaan työryhmä pohtimaan taideteoreettisen tietämyksen ja taiteen antia laman kurimuksesta selviämiselle.

Lähteitä ja aineistoa:

  • Näkökulmia kertomuksen tutkimukseen. SKS 2009. Teoksen artikkelit:
  • Meretoja Hanna: Inhimillisen todellisuuden narratiivisuus ontologisena ja epistemologisena kysymyksenä.
  • Steinby Liisa: Kertomuksen tiedollinen ulottuvuus.
  • Pöysä Jyrki: Positiointiteoria ja positiointianalyysi – uusia näkökulmia narratiivisen toimijuuden tarkasteluun.